Uudenlaisia ajatuksia liikunnasta

Kaksi kertaa viikossa suuntaan hikiseen jumppasaliin hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä ja takomaan pistareita. Tästä traditiosta on muodostunut arkeni henkireikä, sillä tuohon jumppasaliin jää monet patoumat, stressit, hartiajumit ja harmitukset. On jotenkin terapeuttista vaihtaa ajatusvaihde nollalle ja antaa mennä, ainoina ajatuksina etu-taka-ylä-väistä. Välillä treeneihin pääseminen vaatii hiukan sumplimista, mutta olen yrittänyt pitää kiinni tästä tavasta aina kun vain pystyn. Tässä ehti hujahtaa jo melkein puolitoista kuukautta ilman nyrkkeilytunteja, ja huomasin että tämä vaikutti suoraan mielialaani ja virkeyteeni. 

Syksyllä liikunta alkoi tuntua jotenkin tosi väkinäiseltä. Vaikka tykkään periaatteessa kovastikin combat-tunneista ja pyllyn heiluttelusta Zumban tahtiin, huomasin maksavani viisikymppiä kuukaudessa siitä, että keikuin kuntosalin jäsenlistoilla kotisohvalla. Tuntui vähän haikealta katkaista monen vuoden jäsenyys tutulle salille, mutta oli ehkä syksyn paras päätös osaltani lopettaa jotain vanhaa ja aloittaa uutta. Huomasin taas oikein odottavani viikon liikuntahetkiä, ja se, että näin aina kaupan päälle hyvän ystäväni oli vielä ihanaa ekstraplussaa.

Eilen sitten sain vetää pitkästä aikaa hanskat käteen, ja nyt olo on aivan huikea. Tauon kyllä todellakin huomasi kropassa, mutta tästä se taas lähtee. Ohjaaja kiusasi meitä loputtomilla yleiskuntoliikkeillä ja minä tunsin oloni todella raihnaiseksi kropan huutaessa, että ei yhtään enää. Onneksi ryhmässä on kaiken ikäisiä ja kuntoisia, ja siellä voi tehdä kaikki liikkeet omaa kehoa kuunnellen.

Treenin jälkeen kotiin tuli huomattavasti kevyemmin hengittävä ja hymyileväinen nainen. 

Parasta on kuitenkin uusi suhtautumiseni liikuntaan. Se ei ole enää pitäisi-ajattelua, eikä mitään minkä väliin jäämisestä kokisin stressiä tai huonoa omatuntoa. Kuntonyrkkeilyn avulla liikunnasta on tullut minulle taas sellainen odotettava asia, hetki viikossa, joka kuuluu ihan vain minulle, sellaista kivaa tekemistä jota kroppani ja mieleni kaipaa. Koko sana harrastus on avautunut minulle ihan uudella tavalla, sillä eikö niiden juuri tälläisiä kuulu ollakin?

Tiedän, että kaksi kertaa viikossa ei välttämättä ole mikään sellainen ”tavoitteiden mukainen” määrä hikiliikuntaa, mutta elämäntilanteeseeni nähden olen tuohonkin jo tosi tyytyväinen. Ja mahtuuhan arkeeni myös aika paljon päivittäistä kävelyä, sekä koulumatkojen että koirani kanssa. Näin talvella tosin nämä eivät ole mitään asioita joita millään tavalla odottaisin tai ajattelisin, että hei jes tämähän on hyvää hyötyliikuntaa. Mutta kun kevätaurinko alkaa vähän enemmän tästä lämmittämään ja villapaitasnautserimmekin taas rohkaistuu, niin me aletaan taas kuljeskella Näsijärven rantaa ja metsiä pitkin lenkkeilymielessä.

Onko siellä muita kuntonyrkkeilijöitä? Entä mikä on sinun arjen henkireikäsi?