Uutinen!

Perheessämme on tapahtunut jotain mullistavaa, jotain joka on todellakin oman blogipostauksensa arvoinen uutinen. Niin ja sanon heti, että kyseinen blogipostaus on täysin ylpeästä ”niin taitava lapseni”-mamavinkkelistä kirjoitettu, eikä siinä myöskään nähdä minkäänlaisia muita näkökulmia (kuten ”luonnollinen kehitysvaihe”-lausahduksia tai vastavaa). 

Ja nyt se uutinen: neiti röyhelöpylly ei enää taita matkojaan konttaamalla, ei tukea pitäen vaan kävellen. Vauvani kävelee. Suu riemussa, nenä nyrpyssä, silmät sikkarassa, käsi koholla, askel askel askel vaan. Ei enää haparoivasti askel askel tömps, vaan askel askel askel askel. Minä olen vähän että milloin milloin milloin tämä kaikki tapahtui ja hän noin kasvoi ja oppi, mutta niin ne vauvat tekevät vaan. Jo kaksi päivää. Askel askel. 

Ja nyt on kiire. Äidillä ja isällä ohjaamaan määrätietoinen kävelijä pois uima-altaan reunalta (ja kulkemaan varjona takana, ettei pieni muksahtaisi kovaan betoniin), kaupassa toisten kärryjen alta, pois lähialueen jokaisista rappusista. Askel askel askel. Isoveljellä pelastamaan lelujaan, mutta myös niin ylihellyyttävällä tavalla pitämään huolta siskostaan. Tapahtuman seurauksena röyhelöpylly ei tosiaankaan enää tykkää istua rattaissa, matkata apinanpoikasena lantiolla, vaan hän tahtoo kävellä itse.

Askel askel.

PS. Olen alkanut arvostamaan kokolattiamattoja aivan uudella tavalla ja toivoisin, että niitä voitaisiin levittää myös julkisille paikoille, uima-altaille ja puistoihin.