Vaikka aurinko paistoi Orlandossakin
Aloin monta kertaa hakea sanoja, mitä ihmettä voisin kirjoittaa, miten saisin sanoiksi tuon möykyn rinnassa. Tuntui niin epätodelliselta lukea kännykän näytöltä seitsemän tunnin automatkan päässä tapahtuneesta massamurhasta, samaan aikaan kun ulkona paistoi helteinen aurinko. Olimme juuri tulleet lenkiltä ja keittiössämme valmistui parhaillaan lounas, jota minua huhuiltiin syömään. Uutisten kontrasti kauniiseen päivään tuntui irvokkaalta, avuttomalta, epäreilulta, surulliselta. Vaikka aurinko paistoi Orlandossakin, olivat sen kadut kyyneleistä märät.
Tänään suuret Amerikan liput ovat liehuneet puolitangossa ja varmasti jokaisen ajatukset ovat olleet Orlandossa. Sosiaalisessa mediassa on näkynyt sateenkaaren värisiä rukouspyyntöjä Orlandoon, presidentti Barack Obaman kasvot olivat televisiossa raskaat kuin kiveä. Jossain tietoa läheisistään odottavien päivä on ollut heidän elämänsä piinaavin ja hirvittävin. Toivon todella, että tapahtuneesta ei tulisi nyt sytykettä esimerkiksi aseväittelyn yllykkeeksi (vaikka se täällä on tullut jo) ja että skeptikot kritisoisivat joskus toiste, kuinka moni sateenkaarenvärisellä #PrayForOrlando -kuvalla suruvalittelunsa sosiaalisessa mediassa ilmaisseista on rukoillut ja miten kauan. Yli viisikymmentä ihmistä on juuri kuollut karmealla ja turhalla tavalla. Meidän olomme on avuton, eikä kenenkään tapa osoittaa myötätuntoa tai tuntea surua ole toista oikeampi. Rukouskaan tai sen merkitys ei ole yksiselitteinen, toiselle on lämmin hiljainen ajatus, toiselle käsien konkreettinen ristiminen ja mumisten kuiskatut sanat. Jokainen tapa kuitenkin toivoo samaa: rakkautta ja lohdutusta surun murtamille, vahvuutta käsitellä tätä uutista, rauhaa. Mitä muutakaan voi tehdä?
Ja jos olen rehellinen, niin kyllähän tällainen alkaa pelottaa. Pariisi, Brysseli, Orlando. Tekee mieli suukottaa rakkaimpia ja pysyä kotona, suojata heidät pahuudelta ja takaraivossa kalkattaa se kamala kaikkein hirvein mitä jos. Yritän olla ajattelematta niitä kaikkia ympärillä olevia aseita (yllätyin itsekin, kuinka tavallisia aseet täällä ihan todella ovat), terroristijärjestöjä ja metallinpaljastusjonoissa sivummalle vedettäviä henkilöitä. Tuskin olen ainoa, jonka mielen valtaa turvattomuus. Jos kuitenkin jäisimme kotiin, varoisimme elämistä, ruokkisimme pelolla ennakkoluuloja ja antaisimme tuolle pelolle vallan, nauttisi viha voitostaan.
