Välissä
Jos välimatka moniin rakkaisiin ihmisiin on tuhansia kilometreja, voivat hääpäivät, vauvauutiset ja kuvatekstarina saadut ihanat yllätykset tehdä järjettömän ilontunteen lisäksi sydämeen myös haikeankipeän kolon, joka täyttyy ikävästä.
Scrollasin eilen Instagramista ystäväni hääkuvia, katsoin niin kauniin morsiamen tuikkivia silmiä ja maailman onnellisinta hymyä, pionikimppua kädessä ja taivaalta satavaa riisiä. Olisin maksanut mitä vain voidakseni seisoa juhlavieraiden joukossa riisipussi kädessäni. Tahtoisin fiilistellä toisen ystäväni uutta sormusta kuohuviinilasi kädessä, käpertyä sohvalle karkkikulho välissä ja sanoa no niin nyt kerrot sitten kaiken. Olisi ihanaa nähdä erään läheiseni pyöristyvä vatsa ja laittaa siihen varovasti käsi, tuntea jo valmiiksi niin rakkaan ihmisenalun kantapäiden pukkaisut.
Samaan aikaan elämäni on juuri nyt täällä. Ajan reittejä ulkomuistista, huikkaan kuulumiset tuttujen myyjien kanssa ja pujottaudun syvemmälle tähän pikkukaupunkiin. Tiedän mistä ostaa vihannekset ja mistä maitotuotteet, mistä saa kaupungin parasta sushia ja minne mennä juomaan cappuccinoa. Kun asumiskompleksiimme muuttaa uusia kaukaa tulleita, neuvon heitä kuin paraskin asiantuntija. Meillä on täällä rutiineja, suunnitelmia ja täysinäisiä kalentereita, kokkausiltoja kavereiden kanssa ja leffailtoja lasten nukkuessa. Nauran ystävieni illallispöydässä, juoksen lämpimässä illassa litimärkänä saatuani niskaani kasan vesi-ilmapalloja, torjun aktiivisesti ajatuksen siitä, että en tule todennäköisesti pääsemään tänne rakkaan ystäväni vauvajuhliin ja että jonain päivänä nämä ihanat ihmiset siirtyvät sinne tuhansien kilometrien taakse.
Expat-vuotemme puolivälin viiva on nyt ylitetty, siinä toinen aktiivisesti torjuttava ajatus.
Olen huomaamattani joutunut kahden kulttuurin väliin. Minua ärsytti ihan tosissaan, kun uusi amerikkalainen tuttavuus luennoi minulle Suomen terveydenhuoltojärjestelmän puutteista (hän tiesi kyllä, koska hänen kanadalaisen kaverinsa lapsi ei ollut saanut Kanadassa tarvitsemaansa hoitoa). Olin aika yllätynytkin vahvasta loukkaantumisreaktiostani, kai jokin isänmaallisuuden sopukka minussa nosti päätään. Kuitenkin huomaan myös kavahtavani eurooppalaisten suusta vastaavia lauseita, kuinka esimerkiksi ”kaikki amerikkalaiset ovat asehulluja” tai kuinka kaikki amerikkalaiset sitä tai tätä. Olen tavannut täällä paljon ihmisiä, mutta ainoatakaan ”kaikki amerikkalaiset” -lausetta en suostu sanomaan.
Harvoin pysähdyn näiden maisemakuviin puettujen sitaattien kohdalle, mutta tällä kertaa tämä selittää yhdellä lauseella koko mieleni murroksen.
Niistä mielen myrskyistä huolimatta tänäänkin paistoi aurinko ja vietimme jälleen yhden iltapäivän Carowindsin huvipuistossa. Aukinaiset tulevaisuuden suunnitelmat ja täällä vietettävän ajan rajallisuuden tiedostaminen tekevät tavallaan myös palveluksen, sillä tuleepahan kerrankin elettyä juuri tätä sunnuntaita ja huomista maanantaita. Kokeiltua uutta pizzaa ja hypättyä hurjimpiinkin huvipuistolaitteisiin, jos mieli tekee. Myös aukinaisena lepattavat suunnitelmat korostavat osaltaan väliaikaisuuden tuntua, mutta myös pakottavat elämään hetkissä.
FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM