Valonpilkahduksia

Halusin tulla kertomaan, että ei täällä ihan niin syvissä vesissä enää kahlata, kuin miltä maanantaina tuntui. Kaksi koota, jotka ovat Suomessakin aina toimineet, toimivat mitä ilmeisimmin Amerikassakin: Kaupunki ja Kahvia.

Tiistaina päätin päästä ajamiskammostani yli ja lähteä rohkeasti lasten kanssa tutkimaan old townia, eli muutamaa viehättävää kadunpätkää, jotka muodostavat Rock Hillin keskustan. (Oikeasti täällä on paljon mukavampaa ajaa kuin esimerkiksi Helsingissä, niin en oikein tiedä mitä mahdan aina niin kovasti jännittää.) Olemme ottaneet vuosijäsenyyden lastenmuseoon, ihan mahtava leikkipaikka! Hetken taas ”tutustumishymyäni”, eli tahtomattani kireän jännittynyttä kestohymyilmettäni, ylläpidettyäni aloin jutella erään äidin kanssa ja kas, oma hymynikin muuttui aidoksi ja rennoksi. Hauskan juttuhetken jälkeen sain jopa Facebook-yhteystiedot ja play date -kutsun meidän porukalle, ja olin itkeä vaihteeksi ilosta. Ilosta siitä, että tässä uudessa maassa ja pienessä kaupungissa joku haluaa tutustua meihin (muutenkin kuin heittämällä muutaman sanan smalltalkia), meihin muukalaisiin, jotka aikovat viipyäkin vain vuoden. Museoreissun jälkeen kurkkasin kadun kulmassa sisään kahvilan ikkunasta, joka tuntui jo lasin takaa jenkkiravintoloiden keskellä siltä, kuin kotiin olisi tullut. Eriparisia tuoleja ja pöytiä, turkoosia seinillä, kirjapinoja, kauniita posliiniastioita kiikkerillä pöydillä ja kadulle tunkeva patongin tuoksu, suurelle liitutauluseinälle maalattu menu. Sinne! Ja arvatkaa mitä: kohta minulle tarjoiltiin pöytään parasta cappuccinoa, jota olen täällä juonut. Croisantin välissä oli manchegoa ja paahtopaistia ja huomasin löytäneeni täysin odottamatta, vahingossa, yhden uuden lempipaikan tässä hassussa maailmassa. Kaupungista, joka vielä edeltävänä päivänä ehti jo tuntua kaikin puolin tyhmältä.

Parissa tunnissa minun tuuleni kääntyi ja pahin koti-ikävältä kalskahtava ahdistukseni oli tiessään. Tämä viikko on mennyt oikeastaan hurjan hyvin: olemme keksineet joka päivälle tekemistä ja menoa, klaaranneet monta kohtaa pois to do-listalta (mm. paikalliseen äitiryhmään liittyminen on nyt check!, samoin osa-aikaisten preschoolien kartoitus ja se pahin: niihin soittelu, eli englannin puhuminen puhelimessa) ja haalineet niin paljon juttuja tuleville viikoille, että huomasin tarvitsevani kalenterin. Olen sohinut monessa asiassa sinne kuuluisalle epämukavuusalueelleni, mutta tiettekö mitä, olen tosi ylpeä näiden pienten juttujen selättämisestä. 

Jos viikon aloitus tuntui painavalta, niin otan viikonlopun vastaan huomattavasti kevyemmällä ja vähemmän ruttuotsaisella mielellä. Tarkemmin sanottuna ajattelin ottaa viikonlopun vastaan Netflixin, sushin ja oluen merkeissä nyt kun lapsetkin nukahtivat.

Kiitos muuten sympatiasydämistänne ja kommenteista edeltävään postaukseen, asioiden purkaminen blogiin ja se tunne, että olette matkassa mukana lämmittää aidosti. Ihanaa viikonloppua! <3