Varjokevät
Huh, mistähän aloittaisin. Moi pitkästä aikaa, onkohan siellä enää ketään? Anteeksi tämä pitkäksi venynyt blogitauko?
En oikeastaan tiedä, tuntuu oudolta kirjoittaa taas, kun olo on täysin tyhjä tämän kevään jäljiltä. Se ei ole kohdellut minua nätisti, enkä minä sitä. Ja oikeastaan tuntuu siltä, kuin kaikki olisi tapahtunut jossain muualla ja tämä minun oravanpyöräni olisi ollut vain vääristymä jostain oikeasta keväästä. Sellaisesta, mikä olisi tapahtunut jossain toisaalla ja missä olisin jaksanut kaiken, ja nyt vain erehdyin keväästä. Kai sellaistakin voi sattua.
Nyt peilistä katsoo joku kalpea nainen, jolla on enemmän uurteita silmien ympärillä kuin koskaan ennen ja hymy vieläkin vähän juuttunut kurkkuun. Ihmettelen vaan, mikä kumma on tämä vaihtoehtotodellisuus, jonne tuo itsensä kokonaan unohtanut nainen on tipahtanut. Niin ja ennen kaikkea: miten sieltä pääsee ulos? Sitä opettelen juuri nyt, sillä kroppani päätti puolestani, että nyt riittää ja katselen kevättä kipeänä ikkunan läpi. Haluan pyytää itseltäni anteeksi. Olla lempeä, luvata pitää huolta.
En muista tammi-maaliskuulta paljoakaan. Vain sen, että kirjoitin läppärin valossa öisin yhteen asti koulutehtäviä. Takaraivossa tieto siitä, että kuopus heräilisi monta kertaa niinä yöstä jäljelle jäävinä tunteina ennen herätyskelloa. Nukkumaan meno tuntui lähes turhalta, sillä kohta pitäisi kuitenkin herätä. Jos ajattelen noita kuukausia, ajattelen väsymystä, joka oli niin syvää, että se oli kuin kelmu minun ja maailman välillä. Ajattelen jäätyneitä varpaita ja sitä, kuinka purskahdin itkuun epäsopivissa tilanteissa. Kuinka laitoin silmät kiinni Pikku Kakkosen ajaksi ja toivoin vain, että voisin nukkua. Edes joskus, edes vähän pidemmän pätkän, vaikka jo vuorottelimme mieheni kanssa yöunista.
Silti väsyneimpinäkin iltoina keitin kahvia, otin esiin läppärin ja muistiinpanot. Vihasin mäntyjä ja loskaisia katuja niin paljon, etten uskaltanut kertoa kellekään. Kaipasin heinäsirkkojen ääntä, ikävöin Etelä-Carolinaa.
Kaiken keskellä blogi vasta kaukaiselta ajatukselta tuntuikin. Nytkin minua epäilyttää, uskallanko olla näin henkilökohtaisesti vereslihalla netissä. Se ei ole tapaistani, mutta ei ole tämä tilannekaan. Mutta teen sen nyt kahdesta syystä. Ensinnäkin haluan korostaa, että paluukulttuurishokki on todellinen asia, vaikka siitä ei puhutakaan samaan tapaan kuin kulttuurishokista uuteen maahan sopeutuessa. Kyllä se on totta ja saattaa tuntua pahemmalta kuin etukäteen voi kuvitellakaan. Koin järjettömän huonoa omatuntoa vierauden tunteestani, sillä koin ajatusteni loukkaavan läheisiämme ja tätä maata, joka on oikeasti minulle kovin rakas (jos vuodenaikojen mittasuhteita ei lasketa).
Toiseksi: vasta jälkikäteen kun olen puhunut ystävieni kanssa, olen ymmärtänyt, että ei kaikilla muillakaan pysy aina paketti kasassa. Aivan turhaan ruoskin itseäni väsyneimmilläni siitä, etten kyennyt siihen kaikkeen mihin olisi pitänyt, sillä eivät muutkaan oikeasti pysty ihan kaikkeen. Ja se on ihan fine. Vaikka nyt onkin trendikästä olla oman elämänsä #girlboss. Vaikka kaikki muut näyttäisivät yhdistävän kivuttomasti perhe-elämän sekä työn/opinnot ja kirjoittavan huippugraduja, tekevän väsymättä useaa työtä, käyvän jumpassa ja kampaajalla ja hitto vie muistavan putsata vanhat kynsilakat, voivat hekin paeta joskus julkiseen vessaan itkemään väsymystä. Ja jos me tietäisimme tämän, ei sillä hetkellä ne omat levinneet ripsarit tuntuisi samanlaiselta epäonnistumisen stigmalta.
Ja kirjoitan tämän tekstin myös muistutuksena kaikille meille huijarisyndroomasta kärsiville, sillä tiedättekö mitä? Olin koko kevään varma, että kaikki mitä teen tai kirjoitan, on täyttä shaibaa. Olin aivan sataprosenttisen varma, että kohta paljastuisi, että en osaa mitään oikeasti. Nyt kun työstän oppimispäiväkirjoja tai kun niitä arvosanoja on tipahdellut, niin olen valaistuksenomaisesti tajunnut, että osaanhan minä. Vaikka mitä.
Ja että tuolla takapihalla juoksee kahisevissa välikausivaatteissaan kaksi aivan ihanaa ja tasapainoista lasta, en ole tainnut pilata niitäkään. Grillin äärellä hyörii pitkätukkainen mies, joka tietää tarkalleen, miten musta huumori voi olla pelastus silloin, kun mikään ei oikeasti lohduta.
Maasta pilkistää ruohosipulia. Ja jos jaksan lähteä ulos, klonksuttelen saappaissani pihan perälle, näen myös raparperinnuput ja hiljaa kohoavat pioninvarret. Nekin jaksaa kasvaa täällä, haistattavat pitkät viimeviikkoiselle takatalvelle ja itsepintaisesti nousevat maasta. Minä lepään, paranen, ajan hellästi pois tämän viheliäisen keuhkokuumeen.
Pitäkää huolta itsestänne, ihan oikeasti pitäkää. <3
^^Ne kaikkea tärkeämmät
PS. Ja tämä on jo ainakin kolmas vai neljäs syy kirjoittaa tämä, mutta jos tätä lukee joku vanhempi, joka epäilee, ettei hänen lapsensa ala koskaan nukkua täysiä öitä, niin minulla on lohduttavia uutisia juuri sinulle. Niin voi nimittäin käydä, ihan yks kaks.