Vauvahattarassa

Ajan kulku on muuttanut minun kohdallani tempoaan ihan kelloista irralliseksi jo helmikuussa, jolloin jouduin jäämään vatsani kanssa kotisohvalle köllöttelemään viikkokausiksi. Tuolloin aika tuntui pysähtyneeltä tyhjiöltä ja sitä leimasi pelkästään odotus, nyt taas tuntuu että aika kuluu kuin joku olisi painanut pikakelausnappia. Hups vaan, ja nyt tuo parhaillaan sitterissään tuhiseva tytönpallero on neljä viikkoa. Neljä viikkoa! 

Neljässä viikossa on jo kadonnut se vastasyntynyt minirääpäle, jota piti herätellä syömään (voisi jopa varovasti hurrata, että meille on tainnut muodostua päivärytmi!). Neidin posket ovat pyöristyneet jo selkeästi ja se kaikkein pienin 50cm body on käynyt hänelle pieneksi. Katse on terävöitynyt ja muuttunut hyvin tutkivaksi, ja hän todellakin ilmoittaa itse ruokailuhalustaan ilman mitään herätyskelloja. En halua ikinä unohtaa, kuinka suloiselta pehmeän lämpöinen vauvanposki ja untuvatukka tuntuvat omaa poskeani vasten, tai miten hän tyytyväisenä asettaa kätensä päällekkäin päästessään rinnalle. Tai sitä hassua ääntä, jota hän pitää hotkiessaan maitoa. Haluan aina muistaa jokaisen röhkäisyn ja tuhinan, ne hulvattoman tuimat ilmeet, joilla hän meitä välillä katselee ja sen maailman valloittavimman hymynväläytyksen, jonka hän on jo muutaman kerran näyttänyt. Mihinkään ei ole yhtä ihanaa nukahtaa kuin kylvetetyn ja kylläisen unipuvulta tuoksuvan vauvan viereen.

Tämä vauva-aika on aivan uskomattoman lyhyt ja aivan salakavalasti häipyvät muistista nämä ensimmäisten viikkojen pienen pienet jutut. Entäs sitten, jos muutaman kuukauden elämästään on puklutahroissa ja syö ruokansa kylmänä, sillä ei siitä ole kuin hetki kun hassuja tarinoita kertova ja polkupyöräilemään opetteleva poikani oli yhtä avuton pötkylä. Se joku pikakelausta painanut voisi vaikka vaihtaa hitaammalle välillä.