Vieraita Suomesta
”Tänään ei oo enää yhtään yötä! Tänään ei oo enää yhtään yötä!” – alkoi lauantaiaamu. Poika pomppi sängyssämme, uni karisi pois ja hihkuminen olisi voinut tulla myös minun suustani. Poika suunnitteli temppuja, jotka näyttäisi mamille ja pappalle, Ryhmä Hau-paita laitettiin juhlallisesti odottamaan illan päähetkeä. ”Puen sen sitten vasta kun mennään sinne lentokentälle niin se ei likastu ja mami ja pappa varmasti näkee, että mulla on uusi Ryhmä Hau-paita”. Huomasin ikävöiväni vanhempiani sitä enemmän, mitä lähemmäs heidän tänne saapuminen lähestyi, muistin jopa äidin hajuveden ja sen, miten halatessa aina huomaa kuinka äiti on minua hennompi, isän ruskettuneet kädet. Tuntui ihan epätodelliselta, että he olivat matkalla tänne meille, olivat jo lähteneet aamulla Raumalta ja tulisivat illalla maapallon toiselle puolelle Rock Hilliin.
Kännykkääni oli kuitenkin tullut nukkuessani tekstiviesti, joka muutti päivän jännitysnäytelmäksi. Lento oli kuulemma myöhässä ja kahden ja puolen tunnin sijaan maahantulomuodollisuuksiin, laukkujen tullaamiseen ja jatkolennolle kirjautumisineen ehtimiseen jäisi kahden ja puolen tunnin sijaan ehkä vajaa kaksi tuntia. JFK:lla. Muistelin äkkiä mielessäni, että meillä kesti Charloten koneen portille ennättäminen yli kaksi tuntia, mutta meillä oli toki kaksi pientä lasta matkassa. Ehdimme paikalle juuri, kun matkustajia alettiin ottaa koneeseen. Seurasin koko päivän hermostuneena Finnairin sivuilta koneen reittiä ja arvioitua saapumisaikaa, arvatkaa olinko saada slaagin, kun huomasin toteutuneen saapumisajan kutistuneen arvioidusta saapumisajasta puoleentoista tuntiin. Kuljin ympäriinsä kännykkä kädessä ja yritin soittaa äidilleni samalla miettien, pitäisikö tässä alkaa katsoa heille yöksi hotellia New Yorkista. Puolitoista tuntia, ensikertalaiset maassa, ei mitään mahkuja. Lähdin masentuneena käymään ruokakaupassa ja kotiin tultuani sanoin, että se, etten saa äitiäni kiinni johtuu varmaan siitä, että he ovat juuttuneet johonkin muodollisuuksiin. Mieheni sai lopulta keskeytettyä hermostuneen puhetulvani ja sanoi juuri puhuneensa äitini kanssa, he olivat juuri ehtineet koneeseen! Tuurilla, sillä he olivat olleet portilla viisi minuuttia ennen lennon lähtöaikaa, mutta jatkolento oli onneksi vartin myöhässä! Mikä helpotus!
Lauantai-illalla kuulin oven takaa tuttuja ääniä, joita en osannut lainkaan yhdistää kuuluvaksi tänne, meidän rappukäytävään. En meinannut uskoa, että siinä vanhempani seisoivat oven takana hakureissulle mukaan lähteneen poikamme kanssa (joka seisoi rehvakkaana huppari auki tietysti, että Ryhmä Hau-paita erottuisi). Tuntui, kun joku olisi leikannut ja liimannut kaksi ihan eri maailmoista otettua valokuvaa yhteen, mutta siinä he todella seisoivat, melkoinen tarina lentokenttäseikkailuista kerrottavanaan. Halasin, halasin ja halasin, ennen kuin istutin heidät pöydän ääreen ja patistin nukkumaan reissun pölyt pois.
<3
(PS. Tietokoneeni latausjohto on saattanut joutua jonkin riiviönpoikasen käsittelyyn (tuntomerkit: suloinen pörhötukka, kahdeksan hammasta ja leveä tuikkiva hymy) ja odotan uuden latausjohdon saapumista postista. Eli todennäköisesti pieni blogitauko ainakin loppuviikkoon asti luvassa, ellen sitten pääse uudestaan moikkaamaan tältä miehen työtietokoneelta käsin)