Viisikuinen neiti röyhelöpylly

Blogiharrastuksessa on muiden kivojen juttujen lisäksi yksi aivan valtavan suuri plussa: vanhat blogiarkistot. Milloin vain voi katsoa, että minkäslaisissa tunnelmissa sitä oltiinkaan vaikkapa maaliskuussa 2013. (Ja nyt oli sitten pakko kurkata, että mitäs silloin maaliskuussa 2013 kirjoitinkaan ja nousi vähän pala kurkkuun: ”On ollut tosi suuri muutos kasvaa opiskelijatytöstä äidiksi. Aika paljon on tähän ensimmäiseen vuoteen äitinä mahtunut, mutta eräs vanhimmista ystävistäni sanoi minulle eräänä iltana, että ihan sama tyyppi sä oot edelleen. Ja sama tyyppihän minä yhä olenkin, äiti vaan myöskin.”). Eilen illalla peiteltyäni kuin salaa niin isoksi kasvaneen poikani, kurkkasin blogiarkistoistani kolmen vuoden takaista juttua, jossa ihmettelin poikani olevan jo viisi kuukautta. Ensimmäinen vauvasyksy. Sieltä minua katsoi suloinen pörrötukka ja tuttu tutkiva katse, sekä merkintä melkein kymmenenkiloisesta jässikästä. Kymmenenkiloisesta! Aamun neuvolareissulla punnittiin tytön painoksi hiukan päälle seitsemän kiloa. 

Niin, tuo meidän iloinen neiti röyhelöpyllykin on nyt jo viisi kuukautta. Eikä ole enää sellainen sylissä vauva-asennossa köllöttelevä nyytti laisinkaan, vaan kovasti ääniharjoituksista tykkäävä seurallinen kikattelija. Tomeran oloinen mimmi, joka osaa kyllä ilmaista, jos asiat eivät häntä miellytä. Ja oikeastaan sehän on hyvä se. Viuhtoo, kääntyilee ja syö isoveljen junaradanpaloja, mistä isoveli ei oikein tykkää, mutta ei henno kokonaan sitä sisareltaan kieltääkään. Sillä isoveli on mielenkiintoisinta, naurattavinta ja päristyttävintä ikinä mitä siskon maailmaan mahtuu, ja poika kyllä tietää, että niin ihailevassa valokeilassa kelpaa paistatella.   Päivät kuluvat jo tiiviin rytmin ympärillä, eikä kaikki olekaan enää sellaista hapuilevaa kaaosta kuin alkuun. Kaaosta ehkä, mutta rytmitettyä ja tolkullista sellaista: aamupuuroa ja mustikkasuita, villahaalareita, kadonneita kurahousuja, tiskipinoja, uhmaa, väsymystä, sovintoja, halauksia, naurua, satukirjoja ja leikkipuistoja. Pari kertaa viikossa luksusta on oma hiljainen aamun tuntini, kun poika on päiväkodissa ja tyttö nukkuu. Toinen vauvasyksy. Tuntuu ihan hassulta, että tuo pörhötukka on kuulunut tähän palettiin vasta viisi kuukautta, sillä niin päättäväisin ottein hän on meidät kaikki vauvansormiensa lomaan kietonut.