Voima-amuletti supernaiselta
Oikeassa nimettömässäni on 13-vuotiaasta asti kulkenut isoisomummuni rippisormus. Sormus on kulkenut isomummullani ja mummullani, jonka jälkeen mummuni antoi sormuksen vanhimmalle pojantyttärelleen eli minulle.
Mietin usein pitivätkö edeltäjänikin sormusta taukoamatta kuten minä, vai pujotettiinko se sormeen vain esimerkiksi kirkkoon mennessä tai juhlatilaisuuksissa. Mahdettiinkohan maatilan töissä käyttää koruja, olikohan sormukset tiellä lehmiä lypsäessä. Rauhoittikohan sormuksen pyörittely heitäkin sata vuotta sitten. Ainakin sen kuluneet koristekaiverrukset ovat kuluneet lähes sileiksi, mutta kaiverrus Muisto on säilynyt vaikka o enää puolikas onkin.
Onkohan isomummullanikin ollut tämä sormus sormessa hänen synnyttäessään kahdeksan lastansa, kuten minulla jäi tämä sormeen poikaani synnyttäessäni (paino sanalla jäi, sormeni paisuivat synnytyksessä kuin limput eikä sormuksia sitten otettukaan vähään aikaan pois, mutta ei siitä sen enempää). Sekä isäni että äitini mummut ovat olleet suurperheen emäntiä, ja hoitaneet siinä lasten ohessa maatilojakin. Näiden naisten elämään ehti kuulua koko perheen ja elämän kuljettamisia pois sodan jaloista, hyvästit Karjalalle, Amerikankirjeitä, ottolapsia vielä omien lisäksi, sukupolvienkin päähän kulkeneita juttuja vieraanvaraisuudesta, synnytyksiä saunassa, totisia ilmeitä valokuvissa, liian julmia hautajaisia, toisella melkein vuosisata elämää ja toisella vain neljä vuosikymmentä.
Kuinka tyhmältä tuntuukaan näiden naisten jalanjäljissä valittaa ikinä oman ajan puutteesta tai rentoutumisen tarpeesta. Minulla on kertakäyttövaippoja lapselleni, salikortin kuukausijäsenyys, blenderi ruuan soseuttamiseen, aikaa istahtaa kampaajan penkkiin ja ottaisiko sitä raitoja vai ei -mietintöihin, kirjahylly täynnä kirjoja ja mahdollisuus viettää välillä treffi-iltaa mieheni kanssa.
Mummuni kertoi juuri tänään, kuinka pappa oli iltaisin töiden jälkeen kantanut vettä tuntikausia heidän yläkerroksen asuntoonsa, jotta hän sai pestyä leikkauksesta toipuvan vastasyntyneen tikit, keittää harsot ja pestä pyykit.
En voi olla miettimättä, mistä nämä naiset ovat avautuneet ystävilleen kahvikupin ääressä avautuneet (ja sitä tietysti oliko heilläkin tämä sormus nimettömässään), mikä heitä on turhauttanut, naurattanut ja mikä saanut pyörryttävän onnelliseksi. Ja että mitäköhän he tuumaisivat minusta.
Luulen, että tällä sormuksella on tarkoituksena muistuttaa minua siitä, että pystyn mihin vaan. Toivottavasti se kulkee joskus vaikka pojantyttäreni sormessa ja antaa hänellekin esivanhempiemme supervoimat.