Yhden aikakauden loppu eli unikoulu
Jostain syystä en ole koskaan tahtonut julistaa olevani ”perhepeti-ihminen”. Luultavasti siksi, että sana kalskahtaa siltä kuin pitäisi valita tiukka kasvatuksellinen koulukunta ja pitäytyä siinä, ehkä vähän jopa kritisoida ei-perhepeteilijöitä ja olla valmiina latelemaan faktaa perhepeteilyn eduista. Sanaan luomani lataus kuulostaa joltain, johon en haluaisi missään nimessä sitoutua. Vaikka eihän se nyt näin mene, perhepeti tarkoittaa vain sitä, että lapset nukkuvat vanhempiensa vieressä, ei siinä sen kummempaa. Ja sellainen minä (yllätyksekseni, ilman mitään latauksia) olen: perhepeti-ihminen. Poikamme on kyllä kaksivuotiaasta nukahtanut omaan sänkyynsä, mutta viimeistään aamulla heräämme kaikki toistemme kainaloista. Tai rehellisyyden nimissä kuka mistäkin, toisinaan miespoloiseni on luovuttanut tilasodassa ja siirtynyt pojan sänkyyn (joka on siis aikuisten kokoa), joku lapsista nukkuu poikittan, sängyssä on tyynyjä potkimisesteinä ja välillä joku on rullannut lakanat kummalliseksi mytyksi. Mutta eivät nekään aamut pelkkää legendaa ole, että kaikki heräämme sovussa toistemme vierestä, vauva läpsyttää nauraen naamaani ja poika hautautuu vielä hetkeksi peiton alle.
Ehkä siksi, että olen päässäni luonut tuon oudon tiukan perhepetikategorian ja sullonut itseni sinne tahtomattani, on mieleni aivan maassa kun joudun myöntämään, että en enää jaksa tällä tavoin. Maanantaiaamuna mieleni oli sellaista puuroa, sanat hukassa, kahvi lirui vetenä keittimessä ilman kahvinpuruja ja tuholaistorjujaepisodin jälkeen huomasin pukeneeni aamutakkinikin nurinpäin. Huomasin päästäväni suustani sanoja, joissa sanoin ettei tämä ei voi jatkua näin, en jaksa enää päiviä, jos öinä herään kuukausikaupalla jopa monta kertaa tunnissa imettämään ja että nyt on tehtävä jotain. Kaupan päälle koin hirvittävää syyllisyyttä tämän kaiken myöntämisestä. Ja samaan aikaan soimasin itseäni myös tästä syyllistymisestä, sillä vihaan sellaista marttyyrimutsimeininkiä, eli ihan peruslooginen ajatuksenkulku taas kerran minulla. Mutta jos yritän ajatella tämän väsyneen kuplani ulkopuolelle ihan järkevästi, niin onhan se nyt hitto vie niin, että kyllä tämä perhekin tarvitsee jonkun muun kuin pystyynnukahtavan zombin.
Ja jotain sitten tehtiin: lempeää unikoulua on nyt takana kaksi yötä. Vauva nukkuu sänkymme viereisessä pinnasängyssä ja maitobaari on kaksi ensimmäistä syöttöväliä auki vain kolmen tunnin välein. Syliin pääsee aina jos itkettää eikä silittely auta, mutta uni saavutetaan nyt ilman rintaa. Ensimmäinen yö oli ihan ihan kamala ja olin vähällä luovuttaa, mutta viime yönä tapahtuikin jo jotain merkillistä: vauva heräsi vain kahden-kolmen tunnin välein ja rauhottui hyvin nopeasti.
Vielä kun lanseerattaisiin sellainen äitien unikoulu, jossa joku tulisi rauhoittelemaan ja silittelemään silloin, kun äiti haluaisi napata vauvan pois pinnasängystä ja itkee päättynyttä ajanjaksoa. Sen tavoitteena olisi saada äiditkin nukkumaan silloin kun ne vauvat nukkuvat.
Yhä saan onneksi suukkoja, kataluudestani huolimatta