Yllättävä ikävä
Uuteen kulttuuriin sopeutumiseen ei voikaan valmistautua niin paljoa, kuin luulin. Minä olen kova tyttö valmistautumaan, saan tunteen kontrollin säilyttämisestä yleensä listojeni avulla, googlailemalla, kyselemällä, juttelemalla sekä selvittämällä kaiken mahdollisen. Kuitenkaan listoistani ei ole ollut hyötyä niin paljon kuin kuvittelin. Okei, emme unohtaneet kurahanskoja, juustohöylää tai Marimekkolakanoita Suomeen, mutta listoistani huolimatta koti-ikävä iski tänään minuun yllättäen jostain takavasemmalta. Kuvittelin, että se kovin ikävä hiipisi vaikkapa kahvia juodessa tai leikkipuistossa (jälkimmäisessä se kyllä toisinaan iskeekin, nimittäin harvassa paikassa olen tuntenut oloni pari kertaa yhtä yksinäiseksi), mutta ikävä nappasikin minusta kovimman otteensa lukiessamme poikani kanssa Heli Laaksosen Aapista. Tummapaahtoisen Presidentti-kahvin tai sinipaperisen suklaan sijaan Laaksosen murteella väännetyt rivit saivat kyyneleet silmiini ja äänen katkeamaan. Yht` äkkiä halusin mummulani keittiöön, halusin edesmenneen papani kehottamaan etsimään öörfliitei kaapist (niistä keltaisista, ennen keittiöremonttia) ja tutun kaffenkeittimen pröpöttämään taustalle. Halusin Vanhan Rauman mukulakiville, ostamaan jätskiä Merijakamosta (taas siitä vanhasta eikä tästä fiinistä uudenkarheasta), laitilalaisen marketin pihalle ostamaan mansikoita ja riisumaan kengät tuttuun eteiseen. Moottoriveneen hakkaavan paukkeen tuulisella lahdenaukealla. Halusin Suomen kesän tähän ja nyt, nauruhepulin ystävieni kanssa, äitini halauksen ja anopin muurinpohjanlettuja. Halusin kotiin ja hetken vihasin tämän asunnon rumia huonekaluja niin paljon, että oksetti. Halusin koiramme kerjäämään pöydän viereen, heti.
Lattialla vauva heilutti minulle punaista leikkikattilaa, poikani katsoi minua hymyillen ja toisti kuin hyvällekin vitsille kikattaen ”mamma myhäil ko mansik” ja minä tein sen minkä voin. Eli laitoin kahvin tippumaan ja kaivoin esiin viimeisiä Fazerin suklaita, kiepautin hiukset ponnarille ja ilmoitin, että kohta lähdettäisiin puistoon. Koti-ikävään ei auta jäädä vellomaan (olisihan ihan tylsää tulla tänne asti ruikuttamaan), mutta sen voimakkuus yllätti minut, se oli jotain mihin listoineni en ollut valmistautunut.
Se vahvin koti-ikävän tunne oli ohimenevä, mutta vyöryi kyllä yli niin, ettei sitä olisi voinut etukäteen arvata. Jouluna osasin odottaakin skypettelyn haikeutta, mutta Laaksosen Heliin en ollut osannut varautua. Föli, jemma, mööplaamine ja jöön pitämine saivat minut kaipaamaan ”kotti pallokrillama” välittömästi. Laaksosen säkeissä oli jotain niin tuttua: koti, lapsuus, tutut sylit, huoneet, kaffekupit ja ne hassusti pätkäistyt sanat.