#KylMääki
Terveysongelmien vuoksi en jaksanut kirjoittaa marraskuussa, mutta #MeToo -kampanja vaikuttaa vieläkin väikkyvän otsikoissa, joten minäkin ennätän vielä avautumaan ikävimmistä kokemuksistani.
Karmivimpiin kohtaamisiini lukeutuu junaepisodi, jossa käydessäni vessassa muutoin tyhjällä osastolla vastaani käveli melkoisessa maistissa huojuva hyypiö, joka tukki tahallaan koko kapean käytävän ja teki suorasukaisia ehdotuksia. Olin tuolloin 15-vuotias. ”Hassusti” junan saavuttua Helsingin rautatieasemalle odottelin kaveriani vastaan, ja toinen mies yritti ostaa minulta seksiä! Minulla oli ylläni säänmukaiset pakkaskelin pukineet.
Useimmiten kokemani ahdistelu on tehty edellisen anekdootin kaltaisesti ollessani yksin tai vaivaihkaa, mutta mieleeni on jäänyt myös tapaus, jossa minua ja kaveriani alkoi (edelleen 15-vuotiaina) seurata tuntematon mies päivän hämärtyessä keskustassa. (Jälkeenpäin pohdin, että ehkä hän kuuli, kun suunnittelimme jäävämme syrjäisellä pysäkillä bussista pois.) Mutkittelimme järjenvastaisesti, mutta henkilö sinnitteli kintereillämme ja tapitti meitä kiinteästi aina kun vilkaisimme olkamme yli. Lopulta suorastaan syöksyimme satunnaiseen auki olevaan liikkeeseen. Mies pysähtyi ja tuijotti meitä puljun sisälle hetken, mutta kaikkosi lopulta.
Olen joutunut myös useamman kerran tilanteeseen, jossa minun on ollut fyysisesti ponnisteltava päästäkseni ahdistelijasta eroon. Kerrankin olin lähdössä anniskeluravintolasta kotiin, kun seuraani änkeytyi hiippari, joka ei ottanut häipyäkseen jättäessäni hänet huomiotta, vaan sinnikkäästi vonkasi kaikenlaista. Lopulta uskoin karistaneeni tuppautujan ja menin hakemaan fillariani eräältä sisäpihalta. Puolessa välissä matkalla polkupyörälleni kuulin askeleita takaani, ja kukas muukaan se oli kuin äskeinen perskärpänen. Tihensin askeleitani ja lopulta tarvoin ajopelilleni, kuullen askelten takananikin vitkastuvan. Jotenkin sain lukon nopeasti auki, vaikka käteni vapisivat ja sydämeni hakkasi, ja polkaisin itseni kaikilla voimillani vauhtiin juuri kun miekkonen oli saavuttamaisillaan minut.
Edellinen ei ollut yksittäistapaus. Olin palaamassa kotiin pikkutunneilla havaitessani, että joku kävelee takanani tismalleen samaan tahtiin. Testasin tätä vaihtelemalla radikaalisti omaa vauhtiani. Kun lähellä kotiovea pyrähdin juoksuun, aloin kauhukseni kuulla juoksuaskeleita takaani. Oli sekunnin murto-osista kiinni, että sain paiskattua oven kiinni perässäni, sillä minua seurannut tyyppi oli jo tarttunut kahvaan. Hän rynkytti sitä hetken ja juoksi sitten pois. Joku voisi miettiä, olisiko henkilö mahdollisesti asunut talossa myös, mutta kyseisessä talossa oli ovikoodi, joten avaimensa hukannut asukaskin olisi päässyt rappukäytävään. Heppu ei myöskään sanonut sanaakaan jäätyään lukkojen taakse, ja miksi himskatissa viaton naapuri olisi edes lähtenyt pinkomaan perääni ensi sijassa?
Yksi hätkähdyttävimmistä ahdisteluista oli, kun olin illansuussa hakemassa purtavaa. Matkani keskeytyi, kun nurkan takana väijynyt häiskä tarrasi minuun ja yritti riuhtoa mukanaan syrjäiselle kadunpätkälle. Oletettavasti hänen tuiman tuiterinsa ansiosta sain nykäistyä itseni vapaaksi. Ei ehtinyt kulua montaa minuuttia, kun pikaruokalan jonossa, jo tehtyäni tilauksen, toinen kuvotus alkoi lääppiä takalistoani ja puhua rivoja. Sain äyskähdettyä tälle jotakin, mutta jäi oikein jäytämään, että vaikka mies käytöksellään herätti kaikkien paikallaolijoiden huomion, kukaan, edes henkilökunnan edustajat, eivät puuttuneet tilanteeseen sanallakaan. Heppu ei edes tilannut mitään!
#MeToo -kampanjan tarpeellisuuden todistaa sen nostattama närä. Jotkut miehet kokevat kampanjan syyllistävän kaikkia miehiä, mikä on täysin perustelematonta: jos mies tilittää vaimonsa pettäneen, onko tämä muka kaikkien naisten syyllistämistä? Jos joku purnaa housuista, jotka hajosivat ensimmäisellä käyttökerralla, koskeeko kritiikki kaikkia pöksyjä? Miksi ihmeessä kukaan ylipäätään tuntisi syyllisyyttä jonkun tuntemattoman puolesta? Itse tunnen korkeintaan myötähäpeää, jos kuulen vaikkapa jonkun toisen suomalaisen toilailuista.
Hiljaiseksi vetää myös, kuinka moni kieltäytyy uskomasta, että ahdistelu todellakin on arkipäiväinen, äärimmäisen yleinen ilmiö, jota lähes kaikki ovat joskus kohdanneet, monet toistuvasti. Juuri tätä seikkaa kampanja yrittää tuoda päivänvaloon. Yleensä vain umpijurriset häiriköijät sikailevat muiden silmien alla – enemmistö rohkenee käydä vain eristetyn tai alisteisessa asemassa olevan uhrin kimppuun, tai saattaa jopa kärkkyä tällaista tilaisuutta.
Ehkä kampanjasta suivaantuneet miehet olettavat, että koska häiriköintiä sanotaan esiintyvän runsaasti, sen täytyy olla vihjaus, että ahdistelevia miehiä on paljon. Onneksi tämä on virheellinen oletus, sillä yksi kusipää kykenee tehtailemaan kukkuroittain ahdistelukokemuksia. Ahkera ahdistelija ehtii jo yhdellä rupeamalla särkemään monen ihmisen turvallisuudentunteen.
Jotkut kampanjaa kritisoivat heittäytyvät dramaattisiksi ja kehittelevät päässään dystopioita, joissa naisille ei uskalla virkkoa sanaakaan. Jollei hahmota eroa häirinnän ja flirttailun välillä, sietääkin pidättäytyä lähestymästä ketään. Homma ei kuitenkaan ole rakettitiedettä: mikäli hyväksyy kieltävän vastauksen tai torjunnan ensimmäisestä kerrasta eikä hapuile fyysistä kontaktia ennen aikojaan, uinee selvillä vesillä. Vilpittömille kömmähdyksille löytyy taatusti ymmärrystä.
Vielä viimeinen anekdootti: muutamaan otteeseen hieman hiprakkainen, jopa rähjäinen keski-ikäinen miekkonen on onnistunut piristämään päivääni yllättävillä kehuilla. Tapauksista jäi hyvä mieli, sillä lausuttuaan kohteliaisuutensa suomalaiselle soveliaan turvavälin päästä he jatkoivat oma-aloitteisesti matkaansa eivätkä tulkinneet hämmentynyttä kiitostani rohkaisuna enempään tuttavallisuuteen.
Ei se ole niin vaikeaa.