Ajaako feminismi tasa-arvoa?

Olen jo pitkään pähkäillyt erään pulman parissa, enkä usko olevani yksin: olenko feministi vai tasa-arvon kannattaja?

Feminismillä on sanana enemmän painoarvoa; aate ansioitui 1900-luvulla nykäisemällä naiset pois ’nyrkin ja hellan’ välistä ja raotti kaapin ovia myös seksuaalivähemmistöille. Se on ytimekkäämpi ja kantaa vieläkin – jo himmennyttä – aktivismin auraa. Tasa-arvon ajaja taas kalskahtaa laimealta poliitikon automaattivastaukselta. Todennäköisesti lähes kaikki ihmiset kokevat kannattavansa tasa-arvoa, vaikkeivät koskaan uhraisi status quolle tai yhteiskunnallisille epäkohdille ajatustakaan. Mieleen tulee tapakristinusko; lähetellään kortteja ja veisataan Jeesus-kipaleita sen kummemmin ajattelematta.

Feminismi onkin naisten vapauttamisen ohella tuulettanut asenteita ja pyrkinyt tekemään näkymättömät sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet näkyviksi. Feministinen lähestymistapa voi mielestäni edelleen olla hedelmällinen, tarkasteltiinpa sillä kenen tahansa tasa-arvoisuutta. Esimerkiksi vasta sen tunnustaminen, etteivät ihmisten valinnat tapahdu tyhjiössä, mahdollistaa mielestäni tasa-arvo-ongelmien juurien tarkastelun ja ihanteellisesti kitkemisen. Olisi yksinkertaistavaa väittää, että vain miehille pakollinen asepalvelus on ok, koska suurin osa valitsee armeijaan menemisen ja näin hiljaisesti hyväksyy vallitsevan käytännön. Yhtälailla olisi lyhytnäköistä väittää, että lapsenhankinnan uraan ja talouteen kohdistuvat takaiskut ovat ok, koska suurin osa naisista silti hankkii lapsia ja näin ollen hyväksyy tilanteen.

Aatteella on kunnioitettavia meriittejä, mutta surukseni minun on ollut viime vuosien aikana vastahakoisesti havahduttava huomaamaan, että feminismi on sirpaloitunut merkitsemään niin ristiriitaisia asioita, että se hädin tuskin merkitsee enää mitään. Tuntuu turhalta puolustaa ideologiaa, jonka edustajaksi identifioituvat laukovat näkemyksiä, jotka saavat minut kurtistamaan kasvoni rusinaksi. Muistan edelleen epäuskoisen  kauhunsekaisen tyrmistykseni, kun teini-ikäisenä kuulin ettei Suomen suurin feministijärjestö kelpuuta riveihinsä miehiä!

Tämänkin päivän Hesarissa törmäsin rajaavaan ajattelumalliin Annamari Sipilän kolumnissa, jossa hän esittää feminismin nimenomaan naisten etujen ajamisena. Hän nostaa ihailevaan sävyyn esille Pirkko Työläjärven tokaisun, jossa tämä julistautuu feministin sijaan naisasianaiseksi. Ihmettelen myös seuraavaa: ”Feminismi on nyt uusi normaali. Kaikki normaalit ihmiset ovat nyt feministejä.” Omasta vinkkelistäni feminismi päinvastoin kiitää mahaliukua marginaaliin. Sipilä myös esittää huolensa siitä, kuinka kulttuuriset arvot nostetaan feminismin ydinperiaatteiden yläpuolelle. Ilmiö, johon hän viittaa, on hyvä esimerkki siitä, kuinka feminismi on fragmentoitunut niin pirstaleiseksi, että eri segmentit eivät ole yhtämielisiä edes aatteen perusarvoista.

Usein kuulee esitettävän, että feminismin naiseen viittaava etymologia olisi ongelmallista. Itse näen asian niin, että nimi on vain jäännös aatteen alkutaipaleesta, jolloin nimenomaan naisten asemassa oli kosolti kohennettavaa. Esimerkiksi termi ’rasismi’ on kokenut vastaavan muodonmuutoksen: kirjaimellisesti sana viittaa rodulliseen syrjintään, mutta sen merkitys on laventunut myös muunlaiseen syrjintään, kuten esimerkiksi ilmaisussa ’ikärasismi’. Pitäisikö myös lakata kutsumasta 1900-luvun alkupuolen taidesuuntausta modernismiksi, koska se ei ole enää modernia?

Toisaalta, jos feminismi on liian vieraannuttava termi, ehkä se on syytä kyseenalaistaa siitäkin huolimatta, että sanojen merkityksen laajentuminen on vaniljalingvistiikkaa. Jos tarpeeksi useat sekä sanaa kavahtavat että sitä tunnustavat tulkitsevat feminismin kapeasti vain naisasialiikkeeksi, ehkä minunkin on punnittava, haluanko enää käyttää termiä itsestäni. Yhden ryhmän etujen ajamisessahan ei sinänsä ole mitään väärää: eihän kukaan soimaa rintasyöpäjärjestöjäkään yhteen syöpään keskittymisestä. Käytännössä kuitenkin etujärjestöjen kuppikuntautuminen johtaa ponnettomiin kaikukammioihin, mikä on eritoten haitallista tasa-arvon kaltaisissa kysymyksissä, joissa vastapuolen kuuleminen on muutoksen ensi askel.