Kun naisesta tuli hevonen

Minua on jo pidempään kummastuttanut, mikä Sarah Jessica Parkerissa niin riivaa. Olen kuullut hänen ”hevosennaamaansa” solvattavan enemmän kuin muiden julkimoiden pärstiä yhteensä.

Usein pahanilmanlinnut perustelevat räävittömiä kommenttejaan sillä, että SJP ei ole tarpeeksi hyvännäköinen ollakseen uskottava roolissaan. Mutta kun Carrie-hahmon ei kuulukaan olla maailmanluokan kaunotar! Etenkin ensimmäisellä tuotantokaudella tehdään hyvin selväksi, että päähenkilökaartin naiset kuvaavat tavanomaisia naisia: Carrie narratoi, että New Yorkissa on helppoa lannistua sinkkuna, kun kaupungissa hyörii Hollywood-tähtösiä ja huippumannekiineja. Sarjassa on vielä Carrien tavanomaisuuden rautalangasta vääntävä jakso, joka kertoo Carrien paineista kun hänet pyydetään tavismalliksi muotinäytökseen.

Toinen usein kuultu väite on, että Carrie deittailee tasoaan paremmannäköisiä miehiä. Makuasioista on turha kiistellä, kuten koko herjausilmiö osoittaa, mutta rehellisesti sanottuna en voi miltään kannalta yhtyä näkemykseen. Omasta mielestäni Carrien miehet ovat muutamaa harvaa kaveria lukuunottamatta aika arkisen näköisiä. Chris Nothkin on pikemminkin karismaattinen kuin erityisen komea. Lisäksi näyttelijättären tosielämän suhdekuviot eivät kalpene Carrien mieskiemuroiden rinnalla – miten Carrien poikakaverit ovat muka liian kuumia hänelle, jos he vastaavat sekä ulkonäöltään että statukseltaan SJP:n todellista suhdehistoriaa?

Viehätysvoima ei sitä paitsi synny pelkästä ulkonäöstä: monet tuntevat oikeassakin elämässä henkilön, joka ei ole kovin kaksisen näköinen, mutta saa hätistellä ihailijoita kintereiltään kaksin käsin, tai ainakin löytää uusia heiloja ennen kuin on nakannut edellisen hammasharjan roskiin. On täysin uskottavaa, että hippusen boheemi, tyttömäinen ja välillä vähän avuton Carrie lumoaisi muutenkin kuin kasvoillaan, tai edes hoikalla vartalollaan ja muhkeilla kiharoillaan. Tosielämässä tuntemillani carriemäisillä naisilla onkin huima kysyntä.

Siitä voin olla samaa mieltä rienaajien kanssa, että Carriellä/SJP:llä ei ole klassisessa mielessä täydellisen viehättäviä kasvonpiirteitä. Muitakin persoonallisen näköisiä näyttelijättäriä toisinaan parjataan, mutta kukaan ei tunnu heruttavan yhtä vimmaista haukkukuoroa kuin SJP. Useiden muiden näyttelijättärien uniikkiutta ihaillaankin. On ihan ok olla sitä mieltä, ettei SJP ole tarpeeksi kaunis Carrien rooliin, mutta tuo hevoseen vertaaminen on tyrmistyttävän ala-arvoista. On vaikea kuvitella, että suosittu miesnäyttelijä joutuisi vastaavan vihakampanjan kohteeksi naamataulunsa vuoksi.

Typerryttävintä SJP:n herättämässä raivossa on, että media pursuaa fiktiivisiä pareja, joissa keskinkertaisella, jopa rumalla miekkosella on filmitähtitason nainen. Mielestäni Carrie ei ole ruma tai ”alemmantasoinen” kuin tapailemansa miehet, mutta vaikka olisikin, olisiko se nyt niin hirveää, että asetelma olisi kerrankin toisinpäin?

Uskonkin, että morkkaajia ei niinkään närästä SJP:n naamavärkki, vaan kaikki se, mitä Carrie ja Sinkkuelämää edustavat. Ehkä sarjan, ja jopa koko aikansa naisten keulakuva Carrie näyttäytyy heille rumiluksena, koska hahmo symboloi heidän rumina pitämiään asioita. Ehkä he karsastavat irtoseksiä, ehkä heitä etoo shoppailukulttuuri, ehkä heistä on pelottavaa, että niin monet naiset samaistuvat sarjaan, joka heille näyttäytyy niin vieraana.

Tai ehkä he vain projisoivat omaa törkyturpaansa.

Kauneus Meikki Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

Kirja-arvostelu: KonMari

Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika, Bazar 2016

 

Joulupukin edelliseltä vierailulta luettavakseni jäi kohkattu KonMari -siivousopas. Opuksen saaminen lahjaksi tuntui ilkeilyltä: kotonani muhii säilytystiloistaan punkeavaa rihkamaa kukkuroittain. Esimerkiksi viime muutossa huomasin omistavani yli 200 litraa kenkiä. Jalkineiden lisäksi vaatteita, asusteita, kirjoja, sisustusroinaa, harrastusvälineitä ja suoranaista roskaa on karttunut ahdistava kimara.

En tiennyt KonMarista muuta kuin että se on niittänyt kansainvälistä suosiota ja sillä on lapsekkaan typerältä kuulostava alanimi: siivouksen elämänmullistava taika. Otaksuin, että teos olisi jonkin sortin perehdytys minimalismiin, mutta se olikin – ainakin länsimaalaisiin silmiin – johdatus puolimaagiseen ajatteluun, jossa koti, keho ja mieli ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Miellyttävä ja funktionaalinen asuinympäristö edistää  kuitenkin rentoutumista ja vapauttaa aikaa ja energiaa itsestään huolehtimiselle sekä itsensä toteuttamiselle vaikkei mystisistä virtauksista tai esineiden resonaatioista perustaisikaan. Shintolaisvaikutteiset animistiset käsitykset tuntuvat suomalaisesta eksoottisilta, mutta kiitollisuus ja arvostus ovat kelpo pyrkimyksiä vaikkei esineillä uskoisikaan olevan sieluja.

KonMari -metodi jakaa mullistuksen kahteen vaiheeseen, karsimiseen ja säilyttämiseen. Sanoman ydin kiteytyy tavaroiden karsimista koskevaan ohjenuoraan: säilytä esineet, jotka tuottavat sinulle aidosti iloa. Usein ihmiset syyttelevät ryönäröykkiöistään ylenpalttista sentimentaalisuuttaan, mutta KonMarissa ajatus kyseenalaistetaan esittämällä, että ongelman ydin onkin ratinalisointi. Älyllistäminen ilmenee esimerkiksi ajatuskulussa, jossa tarpeettoman esineen säilyttämistä perustellaan sillä, että siitä saattaa vielä jonain päivänä olla hyötyä. Kondo kehoittaa vain heittämään kaikki vähänkin arveluttavat esinet pois ja korvaamaan ne tarpeen vaatiessa uudella, mikä paljastaa kirjan olevan suunnattu ensisijaisesti kohtalaisen hyvin toimeentuleville, vaikka ensimmäisessä maailmassa rompetta kertyy köyhemmillekin.

Kirjassa puhutaan kauttaaltaan ronskisti tavaroiden poisheittämisestä, ei uudelleenmyymisestä, eikä siinä kertaakaan sivuta ongelmaa joka syntyy, kun valikoi myytäviä tuotteita eikä sitten saakaan aikaiseksi myydä niitä tai ne eivät juuri silloin satu menemään kaupaksi (esim. sesonkituotteet). Ekologistakaan näkökulmaa ei huomioida, vaan ripeä hilavitkuttimien heivaaminen kiilaa kierrätysarvojen edelle. Vaikka KonMari tarjoaa lähes hengellistä katsantoa huushollaukseen, eettinen kanta uupuu: KonMarin maailmassa kulutus ei ole ongelmallista eikä esineiden ympäristökuormitusta pysähdytä tuumaamaan oman talouden jäteastiaa pidemmälle. Ympäristökysymysten sivuuttamisen ohella KonMari eroaa minimalismista siinä, että ylimääräisiäkin tavaroita saa säilyttää, kunhan ne todella tuottavat iloa.

Ironista kyllä, kirja kannustaa hankkiutumaan eroon turhasta kohinasta ja säilyttämään vain olennaisen, mutta teos itsessään on uskomatonta poukkoilua ja vatvomista, kuin kynäilystä perustamaton peruskoululainen yrittäisi keplotella esseensä vaadittua sanamäärää väkisin täyteen. Kondo itse myöntää, ettei kirjoittaminen ole hänen ominta alaansa, joten on (alkuperäisen) julkaisijan häpeä ettei teosta ole jalostettu napakammaksi.

KonMari -opin perusteiden paukuttamisen ohella Kondo haaskaa käsittämättömän määrän mustetta anekdooteilla tyytyväisistä asiakkaistaan – kehtaisivatko Kondon japanilaiset, kasvojen menetystä kammoavat asiakkaat edes myöntää epäonnistuneensa järjestyksen ylläpitämisessä? Näitä ostos-tv -viboja väriseviä vakuutteluita on siroteltu pitkin kirjaa aina loppuun saakka, mikä on eriskummallista, sillä miksi kirjaan jo uppoutunutta tarvitsisi enää maanitella tutustumaan KonMariin? Jatkuva pätevyyden todistelu on lähinnä omiaan herättämään mielleyhtymiä käärmeöljyihin.

Käytännön vinkkien surkea saldo lie osasyy täytehöttöön. Ainoat konkreettiset neuvot ovat järjestys, jossa tavaroita kannattaa karsia, sekä muutama hajanainen ohje koskien papereiden lajittelua tai vaatteiden viikkaamista. On myönnettävä, että laatikkoon sijoitettavien vaatteiden asettelu pystyasentoon kuulostaa järjeenkäyvältä – näin pystyt näkemään lootan koko sisällön yhdellä vilkaisulla.

Kondo kommentoi naisten kotiasuja seuraavasti: ”Käytä yövaatteina jotakin naisellista tai eleganttia. Pahin virhe olisi pitää siivotonta collegepaitaa ja -housuja. – – Jos verkkarit ovat arkiasusi, alat lopulta näyttää siltä kuin todella kuuluisit niihin.” Hetkinen. Jos hepenet eivät ole jonkun mieleen, eikö ne pitäisi iloa tuottamattomina nakata Kondon mukaan hiivattiin?

Puutteistaan huolimatta kirja todella innostaa ruokkoamaan krääsää taloudestaan, mutta inspiraation olisi voinut sytyttää huomattavasti ripsakammin kuin jaarittelemalla kahdensadan sivun edestä. Ydinajatus on kuitenkin havahduttava: sälää siivilöidessä ei ehkä kannatakaan pohtia, voiko esineelle olla käyttöä, vaan millaisia ajatuksia se herättää.

Hyvinvointi Sisustus Mieli Kirjat