Pitsin olemus on rei’issä
Salon taidemuseo Veturihallissa on vielä 17.9.2017 asti esillä kesän näyttely Pitsi on POP. Krumeluuri-intoilijana ihastuin ajatukseen pitsiteemasta katumainoksen nähtyäni. Reklaamipotretin perusteella otaksuin pääseväni pällistelemään peilikiiltokuvien kaltaisia maalauksia joissa pitsi ilmentyisi lähinnä osana pukimia. Pitsin käsite viipyileekin Veturihallissa lähellä konkretiaa, vaikka eri taideformaattien teoksia on koottu laaja-alaisesti.
Odotetusti merkittävä osa näytteillepanoista edustaa maalaustaidetta eri vuosisadoilta ja -kymmeniltä. Historiallisten muotokuvien rinnalla riippuu nykyaikaisia valokuvataideteoksia. Yksi mieleenpainuvimmista kaksiuloitteisista teoksista oli Romina Ressian Bubble Gum, tosin osittain siksi että muistelisin kuulleeni hänen taiteestaan ennenkin. Tarkoituksellinen anakronismi sekä alleviivaa aikakausien eroavaisuuksia että kuroo vuosien railoa; vaikka purukumi ei tunnu kuuluvan ylväänä ja jäyhänä poseeraavan säätyläisneuvon suuhun, olisi se luultavasti sinne tiensä löytänyt mikäli sitä olisi tuolloin ollut saatavilla. Pitsinäyttelyn kontekstissa paukkukumi rinnastuu tietysti pitsiin – virkatut hörhelötkin ovat yksilöä korostava, hedonistinen symboli. Tämä tulee esiin myös näyttelyn englanninkielisessä nimessä, Lace and Luxury.
Pitsi on POP tarjoilee käsityöartesaanien taidonnäytteitä runsaudenpulaksi saakka. Pitsiluomukset shaaleista hihansuihin lumoavat vitriinistä toiseen. Röyhelöitä on niin runsaasti, että niitä on esillä kahviossakin, ja oli hauska huomata, että esittelyn kiertämisen päätteeksi pitsisilmäni oli hiukan harjaantunut; ainakin poikkeavimmat maltanpitsi ja palestiinanpitsi alkoivat erottua muista. Virkkuut, aplikoinnit ja nypläykset on aseteltu lasikaappeihin värien mukaan, jolloin on helppoa havaita, kuinka erilaisia assosiaatioita valkoiset ja mustat somisteet herättävät; valkeat tuovat mieleen morsiamet ja kastettavat, mustat femme fatalet ja lesket. Toisaalta näyttelyn ehkä maineikkain kotimainen teos, Albert Edelfeltin muotokuva Madame Cohen, havainnollistaa kuinka valkeakin pitsi voi olla aistikasta. Pitsin viettelevyys ei juonnakaan sen väristä, vaan illuusiosta: pitsi on paljastavinaan, vaikka se todellisuudessa peittää.
Artifaktiarsenaalia täydentävät veistokset, asetelmat, valo-installaatiot sekä audiovisuaalinen tuotanto. Eritoten nämä teokset osoittavat, että pitsin olemus on rei’issä; langan saattaa korvata maali, paperinaru tai valokaapeli, mutta pitsisyys on kiistatonta. Materiaalista riippumatta lähes kaikki esillepanot pysyttelevät lähellä pitsin perinteistä tulkintaa. Huimimman pesäeron sovinnaiseen pitsiin ottaa audiovisuaalinen työ, jossa lampaiden päistä koottu muodostelma synnyttää pitsivaikutelman – tai niin ainakin pitsinäyttelyssä kävijä sen on taipuvainen ymmärtämään, vaikkei videoteoksella alunperin olisikaan ollut pitsiagendaa.
Veturihallissa hyödynnetään QR-koodeja vierailijoiden opastukseen, mutta käytännössä seurueessa saapuneiden on valittava sosialisoimisen ja tietopakettien skannaamisen välillä. Puhelimella räpeltäminen tuntui myös vähän hölmöltä: alkuperäisteos olisi komeillut aitona ja pienentämättömänä edessäni, ja minä vain tihrustin infoiskua kännykästäni.
Harmillisesti visiittini lykkääntyi viime metreille – olisin kernaasti käynyt näyttelyssä toistamiseenkin. Näin ollen myös katsaukseni Veturihallin tarjonnasta tulee vähän jälkijunassa. Olisin halunnut mainita tässä kirjoituksessa vielä muutamia mieleenpainuneita teoksia, mutta jos kuhnailen vielä yhtään, näyttely on ohi ennen kuin ehdin julkaista bloggaukseni.
Pitsien ihailijoilla on kuitenkin vielä loppuviikko aikaa piipahtaa pitsien ja reikien äärellä!