Ladataan...
Less Mondays

   Pari vuotta sitten olin sinkku. Aivan yllättäen, yks kaks olikin totuteltava elämään yksin. Olin aikaisemmassa 15 vuoden suhteessa tottunut tukeutumaan toiseen asiassa, kuin asiassa. Kun erottiin mua pelotti ihan hirveästi. Miten osaan vaihtaa polttimot kattolamppuihin? No enhän mä tyhmä ole ja osaan tehdä vaativampiakin juttuja, mutta niin vaan ns. normaalit asiat muuttui mun päässä valtaviksi ongelmiksi, ennekuin se lamppu oli edes kerennyt palaa. Mitäs jos mun kotiin tulee vesivahinko. Kenelle mä sitten soitan? Jossain vaiheessa mua alkoi pännimään miten musta olikaan tullut uusavuton pelkuri. Oliko mun avioliitto tehnyt musta läheisriippuvaisen avuttoman ihmisen, joka ei pärjäisi yksin?

  Päätin todistaa toisin. Ja päätin myös, että en enää koskaan ikinä antaisi kenellekään sellaista valtaa, että mun tarviisi tuntea tarvitsevani keneltäkään mitään. Ei sillä, että musta olisi tullut pelkuri tahallisesti tullut kenenkään toimesta. Seuraavassa suhteessa olisin se oman elämäni boss lady.

   Nyt olen naimisissa tyypin kanssa, joka on kuin minä. Me ei ”tarvita” toisiamme. Me oltiin onnellisia ja kokonaisia loppuviimein myös yksin.
Mutta me halutaan olla yhdessä. Meillä molemmilla on se sama elämänilo ja pakottava tarve kokea kaikki ja kaikkea. Vähän niinkuin Nykäsen Masakin sanoi: Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!

   Tässä suhteessa me ei voida nähdä joka päivä. Ollaan erossa viikkokausia D:n työn takia. Mutta sitten, kun nähdään me ollaan tiiviisti yhdessä melkein 24/7. Koitetaan hyvitellä sitä aikaa, mikä oltiin erossa. Vajaa parin vuoden yhdessäolon jälkeen tuntuu, että me ollaan rakastuneempia, kuin koskaan.
Nyt osataan jo vähän ennakoida toisen tapoja reagoida. Ollaan nähty myös ne vähemmän imartelevat puolet (alempana tarina minusta merihirviönä).
Ja meistä on kehittynyt kahden tyypin jengi, jotka puolustaa toisiaan henkeen ja vereen.

 Tällä hetkellä meidän on helppo pitää suhteesta huolta. Meillä ei ole lapsia. Meillä on valtavasti laatu-aikaa yhdessä. Meillä on seikkailuja, yhteinen harrastus, eikä paljoakaan kotitöitä. Toki meilläkin on stressin aiheita ja otetaan myös välillä yhteen.

   Mutta ollaan sovittu, että koitetaan pysyä yksilöinä tässä suhteessa. Tottakai meillä on ”me” ja ”meidän jutut” ja kopioidaan toisiamme ihan automaattisestikin. Mutta pyritään antamaan toisillemme tilaa tehdä juttuja myös yksin ja kavereiden kanssa. Autetaan toisiamme, mutta ei ryhdytä toistemme huoltajiksi. 

   Mä tosin huomaan välillä muistuttelevani asioista kuten ”rakas, muista laittaa kypärä päähän”,
Muista laittaa korvatulpat kun meet surffaan”, ”muistitko ottaa vettä mukaan”. Ne on myös mun tapoja kertoa, että rakastan. 
Missä teillä vedetään raja itseänäisyyden kanssa? Entäs missä menee holhoamisen raja?
Me ollaan valmiita ratkaisemaan ongelmia, muuttamaan omia tapojamme, oppimaan ja joustamaan sen eteen, että meillä olisi suhde vielä 40 vuoden päästä. Niinhän sitä kaikki toivoo, vaan yks kaks saattaakin huomata, että on pikkuhiljaa ajatunut väärään suuntaan. Kunpa siihen pisteeseen ei koskaan joutuisi, että huomaa tavallaan kadottaneensa itsensä. Tiedän, että niin voi käydä.

  Ehkä on meidän eduksi, että ei olla enää mitään ihan nuoria. Harjoittelut on jo mennyt. Tiedetään mitä halutaan ja keitä ollaan. Ja meillä on joku käsitys siitä, mitä pitkä parisuhde vaatii, eikä herätä siihen vasta sitten kun juna jo meni.

   Ne pienet huomionosoitukset on tärkeitä ja onneksi ne tulee ihan luonnostaan.
Herttaisimpia juttuja on ne, kun D tuo mulle surffi sessioiltaan simpukoita tuliaiseksi.

   Kerran löysin myös itse ihanan simpukan ja päätin ottaa sen mukaan kotiin ja antaa lahjaksi D:lle. Mutta koska olen vähän blondi, olin taas unohtanut, että niistäkin löytyy vaarallisia yksilöitä. Kuljetin upean cone shell nimisen ötökön mopolla kotiin ja vasta kotipihassa tajusin, että sen sisällä oli myrkyllinen etana. Eipä tässä mitään päättelin,  ja tungin koko hökötyksen purkilliseen etikkaa. Laitoin D:lle ylpeänä viestin tästä ihanasta lahjasta jonka olin löytänyt, kuvan kanssa tietenkin! Ja lähdin takaisin rannalle. Rannalla ei ollut kenttää ja puhelin ei vastaanottanut viestejä. Samaan aikaan toisaalla...D parka oli luullut, että se etana on pistänyt mua ja makaan sairaalassa. Äidille tiedoksi: Nyt muistan miltä ne vaaralliset yksilöt näyttää.
Ehkä mä keskityn tästä lähtien ihan muunlaisiin huomionosoituksiin.

 Meillä suurimmat riidat aiheutuu väärinkäsityksistä. Sellaisesta, että ymmärtää toisen sanomiset tai tarkoitusperät väärin. Ja koska molemmat ollaan varustettu lyhyeällä pinnalla mitä tulee bullshittiin,  niin riita saattaa nopeastikin lähteä käsistä. Yleensä ne päättyy niin, että toista alkaa naurattamaan.
Itsekin tiedetään miten typerä riidan aihe saattaa olla.

   Sitten on niitä hetkiä, kun huomaa riitelevänsä yksin. Olin lupautunut kokeilemaan itselleni aivan liian hurjan tuntuisia aaltoja.
D oli sitä mieltä, että oon ehdottomasti valmis, eikä mitään pelättävää olisi. Olin varmistanut miljoona kertaa onko se varma asiastaan ja onhan tää paikka turvallinen. Kuulema oli, vaikka vedessä ei ketään muita ollutkaan. Pelkästään pääsy tälle spotille vaati vuorikiipeilijän taitoja ja hypyn korkealta alas.
Lähdettiin kauhomaan kohti aaltoja ja jo siinä vaiheessa mä huutelin itku kurkussa, että ”mitä sä mut tänne toit ja yritätkö tappaa? Olisit keksinyt edes vähän omaperäisemmän tavan”!

  D antoi ohjeita ja välillä jopa työnsi mua eteenpäin, ettei aallot vahingossakaan rikkoutuisi mun niskaan, ennenkuin pääsen niiden yli. D tiesi, että tän olis parasta mennä hyvin tai musta ei olisi enää ikinä sellaisiin aaltoihin. Kun me vihdoin oltiin kohdassa, jossa olisi pitänyt alkaa ottaa aaltoja kiinni mun räyhääminen vaan yltyi. Kiljuin henkihieverissä dramaattisena, että nyt muuten kuollaan ja kyselin millä se meinas saada mut pois sieltä?!
D:tä nauratti, koska olin niiiiin dramaattinen ja tiesin oikeesti tasan tarkkaan miten toimia. Mutta kun pelotti! Olin ihan hyvässä kohdassa ja jos en uskaltanut surffata, voisin meloa kauemmas aalloista ja odotella sivussa. Nauttia merestä ja ilta-auringosta, tiedättehän. Tai siis rauhallinen ja tyyni ihminen olisi voinut. Viimein D ei enää jaksanut kuunnella mun solvauksia ja karjaisi ”tossapa tulee TAAS aalto, jota et varmasti saa kiinni”.
Taikasanat!!!

   Hullun vimmalla lähdin kauhomaan aallon edellä. Olin niin täynnä adrenaliinia ja niin vihainen, että kauhoin vielä pari ekstaa ja tempaisin itseni laudan päälle, whohoooo! Ei saamari sain sen kiinni! Mun oli tarkoitus tehdä käännös ja näyttää hymyillen keskaria, mutta olin niin innoissani, että vahingossa vääntelin sormia pirunsarvien ja shakan omituiseen yhdistelmään. Aalto oli hurjan iso ja mä leijuin!

  Taas D oli oikeessa. Jos saisin yhdenkin aallon kiinni tulisin vielä kiittämään sitä. Kauhoin takaisin D:n luokse pyytelemään anteeksi. Missattiin muutama hyvää aalto, kun kiikuin puoliksi oman laudan ja D:n laudan päällä anomassa anteeksi, että olin ollut merihirviö. Musta tulee mahdoton ääliö silloin, kun joku asia pelottaa. Onneks D on tästä puolesta hyvin tietoinen ja antaa aina anteeksi. Ehkä siksi se ei edes suutu sen enempää mun sarkastisista heitoista. Voin kertoa, että mua hävetti ihan tajuttomasti jälkeenpäin. Seuraavalla kerralla lupaan käyttäytyä ja oon kiitollinen siitä, että seuraava kerta tapahtuu vielä ton episodin jälkeen.
 
   Me ollaan Tarzan ja Jane. Kaukana sivistyksestä ihan omassa kuplassamme. Onneksi me ollaan myös kameleontteja ja tiedän meidän naamioituvan hyvin takaisin kaupunkilaiselämään, kun sen aika tulee. Sitten on aika pistää lotto vetämään, että voidaan muuttaa Costa Ricaan meren rannalle, pieneen mökkiin.

Ladataan...

Ladataan...
Less Mondays

   Meillä kotona on opetettu, että köyhä antaa vähästäänkin. Tätä oppia mä oon koittanut noudattaa parhaani mukaan, vaikka se joskus tuntuukin raskaalta. Ehkä siksi, että sitä on oppinut säälimään kaikkea ja kaikkia. Se on aika raskasta, varsinkin täällä Indonesiassa, jossa kurjuutta näkee päivittäin. 

   Kaikkia ei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Olisin itse kadulla, jos venyisin joka suuntaan aina, kun näen apua tarvitsevan. Kuitenkin pienillä jutuilla on kiva ilahduttaa, silloin kun rahkeet riittää. Aina voi tehdä jotain. Oon Malesiassa ja täällä Balilla käynyt orpokodissa jakamassa ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja muuta tarpeellista. Musta on hyvä, että samalla, kun matkustaa voi tehdä matkakohteessa jotain hyvää. Ja samalla nähdä millaista orpokodissa oikeasti on. Suosittelen vaikka tekemään kaveripiirissä pienen keräyksen ja rohkeasti käydä orpokodissa ilahduttamassa lasten päivää.

   Täällä Balilla me pelastettiin meidän August-koira kadulta ja annettiin sille rakastava koti. Ja saatiin takaisin niin paljon rakkautta. Mun on vähän vaikea kirjoittaa tästä aiheesta vielä, mutta mainitsen tässäkohtaa, että Augustia ei enää ole. On monta teoriaa siitä mitä meidän vauvalle kävi, mutta lyhyesti kerrottuna August ei yksi aamu enää palannut pissareissultaan takaisin. Aivan järkyttävä juttu ja meillä on itketty tätä asiaa kuukausitolkulla. 

   August oli ennen katoamistaan tuonut meille mukanaan kadulta koiran, jolla oli keuhkokuume ja koira veteli selkeästi viimeisiään. Otin tän mun Rosieksi nimeämän reppanan huomaan ja sain hyväntekeväisyysjärjestön hakemaan Rosien hoitoon. Parin viikon päästä Rosie tuotiin takaisin meidän kadulle ja siitä saakka me ollaan pidetty siitä huolta. Myös Rosie toi mukanaan meille pennun nimeltä Blackie. Nyt me syötetään näitä kahta karvaista kaveria kahdesti päivässä. 

   Myöhemmin ollaan kuultu, että Rosien nimi ei ole Rosie ja sillä on omistaja, joka ei selkeästikään osaa pitää huolta koirasta, ei edes antaa sille ruokaa. Ihan kun meidän August olisi tiennyt kohtalostaan ja lähetti meille kaksi muuta söpöläistä paijattavaksi. 

   Me ollaan pyritty myös auttamaan meidän paikallisia raksamiehiä pienillä asioilla. Seuraavaksi me annetaan yhdelle näistä ihanista työmiehistä englannin oppikirja, koska hän haluaisi kovasti opiskella. Meidän autokuskille me annetaan elokuvaliput, koska hän haluaisi tehdä jotain länsimaalaista ja hauskaa mihin itsellä ei ole varaa. 

   D on myös monissa meidän matkakohteissa opettanut poikia tekemään rastoja ja jättänyt heille virkkuukoukut tätä hommaa varten. Pojat voi sitten tehdä kavereille tai turisteille rastoja ja tienata muutaman lantin. Matkoille otetaan myös yleensä mukaan tikkareita tai muita herkkuja lapsille jaettavaksi.

   Sumatralla meidän majapaikka oli järjestänyt ihanan keräyslaatikkon jonne sai jättää omia surffitavaroitaan jalkaremmeistä vahaan. Ne sitten annettiin surffauksesta kiinnostuneille paikallisille. 

   Kööpenhaminassa mä oon joulun aikaan vienyt kodittomille ja heidän koirille joululahjoja. Hölmistyneinä, mutta kiitollisina ne on aina otettu vastaan. Ei avun tarvitse aina olla mitään sen kummempaa tai kallista. 

 Rohkaisenkin nyt kaikkia lukijoita auttamaan vähemmän onnekkaita tavalla tai toisella. Olisiko naapurissa vaikka yksinäinen ihminen joka kaipaa juttuseuraa? Avun ei tarvitse edes maksaa mitään. Uskon siihen, että meillä kaikilla on kivempi olla, jos vähän jeesataan toisiamme. Kaikki ei osaa tai uskalla pyytää apua. 

   Mä olen se itkupilli, joka suree toisten kohtaloita, mutta mun on itseni helpompi olla, kun tiedän, että edes yritän auttaa. Oon miettinyt, että ehkä mä sitten olen myös itsekäs jollain tapaa, kun saan mielenrauhaa näistä jutuista. En ole kasvissyöjä, lennän lentokoneella ja teen montaa muutakin pahaa asiaa. Oon siis haitaksi ympäristölle. Mä koitan olla vähän parempi ihminen mun omalla tavalla. Antamalla vähästäni. Tai paljostani. Riippuu mistäpäin maailmaa asiaa katsoo ja kuka katsoo. 

   Tällä hetkellä oon maailman onnellisin ja silloin on myös helppo jakaa muille. Varmasti tulee myös aikoja, kun joudun taas itse pyytämään apua. Muuttoapua, apua työnhakuun, huolille kuuntelijaa jne. Ja uskallan sitä myös pyytää. Esimerkkinä toimii meidän katukoira Rosie, joka olisi jäänyt kadulle kuolemaan, ellei se olisi uskaltanut raahustaa meidän portille pyytämään apua. 

Ladataan...

Ladataan...
Less Mondays

 Surffaus.
Ensimmäisenä mieleen tulee täydelliset rusketukset, surffitukka, rento hengailu ja vähän tavallisia pulliaisia coolimmat tyypit.
Siitä rusketuksesta sen verran, että,  kun nilkassa on kuuden sentin levyinen valkoinen kaistale jalkaremmistä ja otsan nahka kuoriutuu, niin siitä
on täydellinen rusketus kaukana. 

   Surffitukka. Mieleen tulee heti ihana, vähän laineileva auringossa luonnolliset raidat saanut kuohkea pehko. Ei. Tälläisellä skandinaavisella hiuslaadulla surffitukka tarkoittaa suolaveden ja auringon kuivattamaa hamppua, joka kerääntyy aaltojen myllerryksessä päälaelle yhdeksi isoksi rastamaiseksi linnunpesäksi.

   Rentoa hengailua? Joo, se surffin jälkeinen uupumus saattaa näyttää rennolta hengailulta siksi, että harvempi jaksaa tehdä yhtikäs mitään sen jälkeen, kun on kamppaillut meren voimia vastaan ja kerta toisensa jälkeen melonut spagetilta tuntuvilla käsivarsillaan ulapalle.
Mullahan on siis surffatessa välillä bikinien  alaosa nilkoissa, hampaat kalisee kylmyydestä, se linnunpesä päälaella, nenästä vuotaa räkä, silmät punoittaa ja iho on suolavedestä karhea. Siitä on Balin lähiöiden coolein tyyppi kaukana.

    Surffaus on niin paljon muuta, kuin ne kuvat mitä instagramissa näkyy. Ennen sitä täydellistä kuvaa surffaaja on saattanut jumittua jalkaremmiinsä, saada kunnon setin aaltoja päähänsä ja hetkisen jopa luullut kuolevansa.

 

    Meiltä löytyy monta kuvaa missä mä revin bikinihousuja ylös tai toppia alas samalla,  kun koitan taiteilla laudan päällä kaatumatta. Sitten on niitä kuvia missä syöksyn pää edellä kohti pohjaa. Surffaus vaatiin ennenkaikkea aaltojen oikeaoppista lukemista ja se ei muuten olekaan niin helppoa, kuin miltä kuulostaa. Surffaus vaatii rämäpäisyyttä, rohkeutta, voimaa, itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Kaikkea sitä mitä minä en luonnostani ole.
Miksi sitten surffaan? Koska itsensä ylittäminen on maailman paras tunne. Sitä tunnetta, kun onnistut saamaan sen täydellisen aallon on vaikea kuvailla. Surffaus tekee musta rohkeamman ja fyysisesti voimakkaamman. Harva urheilu on niin hauskaa, että sitä jaksaisin tehdä vaan kuntoilun vuoksi.

    Surffaus vaatii myös pinnaa. Niin monta kertaa olen meinannut heittää laudan päin seinää ja ollut lopettamaisillani koko touhun. Mutta mieli muuttuu heti, kun tulee yksikin onnistuminen. Sitä sanotaan, että paras surffaaja on se jolla on hauskinta. Multa meinaa välillä unohtua, että sen pitää nimenomaan olla hauskaa. Siinä vaiheessa on parempi pitää tauko ja mennä veteen vasta, kun on varma, että ei ota itseään liian tosissaan ja pinnistele hampaat irvessä. Mun epäonnistumiset tulee nimenomaan silloin, kun vertailen itseäni muihin ja unohdan mitä kaikkea muuta surffaus voikaan olla. Varmaan vähän sama juttu joogan kanssa.

    Parhaimmillaan surffaus on rentoutumista ja hauskanpitoa. Sitä, että on yhtä luonnon kanssa. Aaltoja ei voi kontrolloida. Ne tulee sellaisina, kuin ne tulee. Voit siis kiukutella, tapella niitä vastaan tai sitten vaan seurata mitä tapahtuu ja koittaa saada niistä yhden kiinni. Luonnon ehdoilla.
Mä en ole luonnonlahjakkuus ja tää harrastus onkin vaatinut monet itkut ja kolhut. Siltikään en anna periksi. Surffauksen ei tarvitse olla itkua ja kiukuttelua. Vain mä itse olen välillä omalla asenteella tehnyt siitä sellaista. Surffaus opettaa mulle itsehillintää ja ennenkaikkea sitä, että en voi kontrolloida kaikkea. On eri asia opetella surffaamaan lähes nelikymppisenä ja vettä pelkäävänä, kuin vaikka 12- vuotiaana rämäpäänä. Respect niille, jotka on jo oppinut surffaamaan tyylikkäästi ja pitämään yllä coolin surffarin imagoa. Se en ole minä.

Ladataan...

Pages