Paluu paratiisiin

Kun lentokone rullasi raskaasti kohti kiitotietä musta ei tuntunut oikein miltään. Jos olisin tuhrannut itkua, hyvästellyt vanhoja huudeja ja kiertänyt lemppari kahviloita itku kurkussa olisi se ehkäpä ollut merkki siitä, etten ole valmis lähtemään.

Eihän kyseessä ollut häätö. Eikä vaikka parisuhteen päättyminenkään.
Syynä lähtöön oli halu nähdä lisää maailmaa, halu ottaa riski ja tehdä elämästä paras mahdollinen niillä eväillä mitä tämänhetkinen tilanne mahdollistaisi.

En halunnut vain tyytyä.
Vaikka ei elämä hullumpaa ollut tanskaan paluun jälkeen. Sain heti työpaikan ja uusia ihania kollegoita.
Oli ihanaa nähdä hyviä ystäviä ja viettää kunnolla aikaa taas yhdessä!

Oli myös kiva palata mun asuntoon ja esitellä D:lle Köpistä.
Kaupunkia, joka oli ollut mun koti viimeiset 18 vuotta.

Kerta Euroopassa oltiin, niin heitettiin samalla muutama ikimuistoinen matka. Käytiin Portugalissa surffaamassa, Italiassa lumilautailemassa ja tietenkin Suomessa mun perheen luona.

Oli hassua miten yksi D:n nuoruuden unelmia oli ollut surffata joskus Portugalin SuperTubossa ja Coxosissa.  Oli hienoa katsoa rannalta toisen toteuttavan unelmaansa.

Pimeys, sade ja ylipäätään elämän noh tavallaan harmaus otti koville, etenkin D:lle. Jos on koko elämänsä tottunut kävelemään ilman kenkiä rannoilla, saattaa olla vähän erilaista lompsia kumisaappaat jalassa betoniviidakossa. Ja tottua siihen, että talvisin päivänvaloa ei ole klo 15 jälkeen, jos ennen sitäkään.
Just saying. Sanonpa vaan.

D reissasi Australian ja Tanskan väliä joka kuukausi, yhteensä 8 kuukautta. Lentokilometrejä kertyi niin paljon, että se oli sama, kuin olisi lentänyt 5.5 kertaa maapallon ympäri.

Kyllä siinä aika nopeasti pistettiin plussat ja miinukset paperille ja mietittiin miksi me ylipäätään ollaan täällä. Uskon, että samantyylinen reality check voisi olla kohdillaan useankin elämässä. Miettiä miksi me tehdään sitä mitä tehdään, jos ei kerta ole pakko. Ja pakkohan ei ole kuin kuolla.  No ei nyt ihan niinkään.
Mutta jos päteväksi tekosyyksi ei kelpaa  ”pelko tai epävarmuus tulavaisuudesta” niin mitä jää?

Tuntuu, että ihmiset kestää hirveän heikosti epätietoutta ja sitä pelätään enemmän kuin nykyistä huonoakin elämäntilannetta.
Jopa siihen pisteeseen asti, ettei asioille tehdä mitään.

Ollaan vaan ja tyydytään, koska on niin paljon helpompaa elää niin, ette tietää tarkalleen mitä ensi kuussa tapahtuu. Vaikka horisontissa voisi olla vaikka mitä upeaa tiedossa!

Vähän sama, kuin ei uskaltaisi ostaa yllätyksiä sisältävää joulukalenteria ja kurkata luukkuun, kun ei tiedä mitä sieltä tulee.  Tyydytään siihen tuttuun suklaakalenteriin vuodesta toiseen.

Tälläisiä mä mietin koneessa samalla, kun itse istuin vellit housussa matkalla Aasiaan.Kyllä muakin pelottaa ja jännittää. Mutta mitä sitten?

Kun kone jyskytti harmauden  ja sateen läpi ylös pilvien päälle ja siellä paistoi aurinko, alkoi munkin vellihousut taas kadota.

Hemmettiäkös tässä!

Mulle on elämässä tapahtunut kamalia asioita ja vielä ilman ennakkovaroitusta.

Nyt olin kuitenkin vaan menossa Balille odottamaan mun mahdollista viisumia Australiaan. Sitten kun lupa heruisi, niin me muutettaisiin jonnekin Australiaan, etsittäisiin mullekin työpaikka ja katsottaisi miten viihdytään.

Siinä oli se meidän lievästi sanottuna raffi suunnitelma. Jos viisumia ei heruisi niin järjestelmä menisi uusiksi.  Mutta ensin meinasin juoda kookosta ja surffata!

Lentokone humisi ja katselin tulenpunaista auringonlaskua. Tilasin gin & tonicin ja ymmärsin, että olin itsekin muuttunut.

Tykkäsin nykyään enemmän viskistä kolalla :)