Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee

 

   Me Sannan kanssa saatiin tarpeeksemme surffitalosta ja sen vähän huithapeleista asukeista,  joten yksi sateinen aamu päätettiin tilata taksi ja ottaa hatkat vähin äänin. Kiitoskortti pöydälle ja menoks, Gilien saarille! Oltiin omasta mielestämme tosi hurjia, kun noin vain lähdettiin kertomatta kenellekään. 

   Meinattiin jo myöhästyä lautasta sateen takia, ja kai siihen vaikutti myös se, että Sanna lukittiin autoon Padangpain satamassa ja mut tungettiin lippuluukulle huijattavaksi. Taisi ne liput maksaa 120 euroa liikaa! Ei haitannut, me oltiin lomalla ja kerettiin veneeseen! Merenkäynti oli hullua ja pelättiin kuolevamme siihen paattiin. Kuitenkin, jos olisin jonnekin Balin ja Lombokin väliin hukkunut, niin olisin voinut sanoa, että elin täysillä ja koskaan katkeroitumatta. 

   Olin Balilla niin elementissäni ja onnellinen! Mulla oli kaikki hyvin. Hyvä työ, ihania ystäviä, kaunis koti, rahaa tilillä, perhe ja hauska suku Suomessa. Mitä enempää ihminen voi toivoa? Kukapa olisi tätäkään uskonut silloin, kun meni huonosti. Tai no, uskoinhan mä. Ei siitä suosta muuten olisi voinutkaan nousta. 

   Gileillä hurja meno jatkui. Tapasimme viidakon-ykän joka osasi taikoa itselleen käärmeen silmät, snorklattiin, käytiin hieronnoissa ja naurettiin mahamme kipeiksi. Aijai, tää on elämää mä ajattelin! 

   Katselin Gili Airin saarelta Lombokiin,  siellä se yks rastapää on. Tässä vaiheessa meidän kirjoittelu oli jatkuvaa. Totesimme kuitenkin, että aika ei ole meidän puolella ja se myös käy vähiin. Oli lauatai ja rastapää oli menossa takaisin töihin Australiaan maanantaina. Lupasin, että tulisin Balille toukokuussa lomalle, kun töistä alkaisi uusi lomakausi. Tässä vaiheessa olin kokonaan unohtanut, että olin jo luvannut mennä Los Angelesiin Katrin luokse. 

   Monta viestiä edestakasin ja kiroilua siitä, miten syvältä on nähdä se saari missä toinen on mutta ei voida tavata. Mutta meillä molemmilla oli omat suunnitelmat jo tehtynä. Bad luck.