Ding Dong vai miten se meni
Oltiin päätetty D:n kanssa mennä naimisiin niin pian, kuin mahdollista ja mahdollisimman pienin menoin. Oltiin alusta saakka samoilla linjoilla, että toimitus tapahtuisi maistraatissa Perthissä ja vietettäisiin mukava ilta yhdessä. Ei kakkuja, kukkia, mekkoja, pappeja, eikä muita hääperinteitä.
Hoidettiin paperi-asiat kuntoon ja päätettiin päivä. Helppoa! Kuitenkin hääpäivän lähestyessä molemmat alettiin miettimään olisiko sittenkin kiva tehdä päivästä vähän tunnelmallisempi. Aloitettiin siis pyytämällä D:n ihanaa mummia ja isää todistajiksi.
Ajattelin myös, että olisi kiva antaa mummille jotakin muistoksi päivästä. Mummi on yli 9-kymppinen ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin ei ole itsestäänselvää tulla muutamaa sataa kilometriä todistajaksi meidän pienimuotoiseen juhlaan.
Tilasin kimpun mummin lempikukkia. Varattiin myös normaalia upeampi hotelli, räätälöin yksinkertaisen mekon ja ostettiin D:lle uudet housut. Kirjoitettiin myös toisillemme valat, jotka kertoisimme toisillemme sitten kun oltaisiin kaksin. Päivä oli ihana! Just niin pelkistetty, mutta lämmin, kuin oltiin toivottukin.
Ja meidän näköinen. Siksi, että hääpäivän aamu alkoi hakemalla auto kanista. Oltiin edellis-illan pumpulissa jätetty auto väärälle paikalle ja se oli siirretty. Olipa hauska herätä aamulla tekstiviestiin ja 380 dollarin sakkoon. Paniikissa syöksyttiin taksiin ja hakemaan auto, ennekuin hotellin aamiainen suljettaisiin. Kerettiin!
Silloin ei naurattanut, mutta tiedettiin että tästä tulee hauska muisto vaikka jouduttaisiin menemään tukka pystyssä suoraan sängystä maistraattiin. Ei meillä paljoa aikaa jäänytkään, mutta se riitti.
Mä sudin vähän meikkiä naamaan ja väkersin hiuksia, sillä aikaa kun D tarjoili mulle juotavaa ja relasi. Sitten lähdettiin!
Maistraatti oli kiva pieni talo jossain pohjois Perthissä. Toimitus kesti noin 10 minuuttia ja siihen sisältyi paperilta lukeminen, ja allekirjoitus. Lopuksi otettiin hullunkurisia valokuvia.
Yritettiin saada muutama salonkikelpoinen kuva, mutta oltiin niin hyvällä tuulella, ettei pystytty keskittymään sellaisiin.
Näinkin koruton tapahtuma sai mut kuitenkin herkistymään. Eli kerkesin tirauttaa pienet itkut silti. Mummi hauskuutti meitä kyselemällä omaa nimeänsä, siinä vaiheessa kun piti allekirjoittaa paperit.
Lopuksi vietiin D:n pieni perhe syömään ja itse jatkettiin iltaa vielä Robert De Niron ravintolassa. Syötiin ja juotiin, luettiin valat. Meidän valat oli melkein identtiset keskenään. Lupailtiin samanlaisia asioita, niinkuin esimerkiksi tuoda eväitä elämän mittaisille seikkailuille.
Viikonloppu Perthissä meni nopeasti ja meillä oli vielä häämatka Jaavalle tiedossa. Mikä ihana heinäkuun loppu!
Jaavalla odotti mun unelmien aallot, mitä instagramiin on uskominen. Paikalle päästyä huomasin taas kerran sen, että ei ole nettiin ja siloiteltuihin kuviin uskominen. Paikka oli mitä kaunein, ruoka hyvää ja paikalliset mahtavia. Mutta ne aallot…ne ei ollut mulle. Virtaukset oli kovia, siellä oli tuulista, eikä surffi kulkenut. Olin odottanut, että opin paljon uutta, mutta haaveeksi jäi.
Sain myös laudan päin naamaa ja olin mustelmilla. Onneks ei lähtenyt hampaat. Siinäpä olisi ollut honeymoon muisto, kun olisin saanut tekarit. Siitäkin huolimatta, että musta ei ollut kunnon surffariksi meillä oli ihana reissu.
Yksi päivä vietettiin meidän uuden kaverin Hen Henin kanssa paikkoja katsellen. Käytiin syömässä paikallista ruokaa banaanin lehdeltä. Meitä oli 6 tyyppiä ja lasku kokonaisuudessaan oli 9 euroa. Päivä päättyi siihen, että juotiin arakia kaverin isän pihamaalla.
Hen Hen ei ollut uskoa silmiään, kun otettiin yhdessä koko porukasta polaroid kuva, jonka se sai muistoksi. Mitä taikuutta tää on, se kyseli ja läpytteli käsiään yhteen. Huojaatte kuitenkin se huusi ja näytti hämmentyneeltä. Hen Hen ollut kuullutkaan moisesta aparaatista ja miten siitä voisi tulla kuva mukamas heti ja vielä ilman tietokonetta!?
Puussa istui apina nimeltä Boy kahlittuna. Se tuijotti mua herkeämättä ja irvisteli. Odotti tilaisuutta päästä puremaan mua. Se oikein hyppeli oksalta toiselle, jos näköetäisyys muhun katosi hetkeksi. Kun meidän oli aika lähteä, Boy hyökki puusta mua kohti, meuhkasi ja hyppi villinä. Sihisi vielä kaupan päälle! En ymmärrä miksi apinat vihaa mua niin paljon.
Naapuri talon naiset istui terassillaan teetä juoden. Niitä nauratti ihan mielettömästi koko tilanne ja ne kaikki tuli ihmettelemään pelokasta turistia ja hulluksi mennyttä apinaa. Yritin piiloutua D:n selän taakse ja esittää näkymätöntä. Sekös vasta naisia huvitti. Eihän apina tyhmä ole!
Sillä aikaa kun me oltiin Jaavalla, oli Balilla ja Lombokissa iso maanjäristys. Me oltiin turvassa, mutta kotona oli järissyt kunnolla ja sähköt mennyt poikki. Ja Lombokin tuhot oli ihan omaa luokkaansa. Niin surullista. Me lahjoitettiin heti pieni summa rahaa tuhoisemmille alueille ja istuttiin sormet ja varpaat ristissä, että järistykset loppuisi.
Me ollaan koettu maanjäristyksiä kotona muutamaan otteeseen, mutta ne ei ole ollut voimakkaita. Pientä ikkunoiden helinää vaan. En oikein osaa pelätä niitä etukäteen.Tai ehkä se on sitä, että en anna pelon hallita mun elämää.
Jos antaisin, niin en olisi koskaan muuttanut ulkomaille, saatika tullut Indonesiaan. En olisi koskaan surffannut. En ehkä enää edes seurustellut. Rohkea rokan syö on ehkä paras suomalainen sanonta, verrattuna kaikkiin muihin negatiivisiin, kuten se, että jos kurkotat kuuhun, niin katajaan kapsahdat. Eihän siinä ole mitään järkeä.
Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. En todellakaan väitä, etteikö järistykset olisi vaarallisia tai, että kannattaisi nyt lähteä Lombokiin. Mutta multa kysytään monesti miten uskallan sitä tai tätä. Joskus vaan kannattaa uskaltaa.
