Surffaus.
Ensimmäisenä mieleen tulee täydelliset rusketukset, surffitukka, rento hengailu ja vähän tavallisia pulliaisia coolimmat tyypit.
Siitä rusketuksesta sen verran, että,  kun nilkassa on kuuden sentin levyinen valkoinen kaistale jalkaremmistä ja otsan nahka kuoriutuu, niin siitä
on täydellinen rusketus kaukana. 

   Surffitukka. Mieleen tulee heti ihana, vähän laineileva auringossa luonnolliset raidat saanut kuohkea pehko. Ei. Tälläisellä skandinaavisella hiuslaadulla surffitukka tarkoittaa suolaveden ja auringon kuivattamaa hamppua, joka kerääntyy aaltojen myllerryksessä päälaelle yhdeksi isoksi rastamaiseksi linnunpesäksi.

   Rentoa hengailua? Joo, se surffin jälkeinen uupumus saattaa näyttää rennolta hengailulta siksi, että harvempi jaksaa tehdä yhtikäs mitään sen jälkeen, kun on kamppaillut meren voimia vastaan ja kerta toisensa jälkeen melonut spagetilta tuntuvilla käsivarsillaan ulapalle.
Mullahan on siis surffatessa välillä bikinien  alaosa nilkoissa, hampaat kalisee kylmyydestä, se linnunpesä päälaella, nenästä vuotaa räkä, silmät punoittaa ja iho on suolavedestä karhea. Siitä on Balin lähiöiden coolein tyyppi kaukana.

    Surffaus on niin paljon muuta, kuin ne kuvat mitä instagramissa näkyy. Ennen sitä täydellistä kuvaa surffaaja on saattanut jumittua jalkaremmiinsä, saada kunnon setin aaltoja päähänsä ja hetkisen jopa luullut kuolevansa.

    Meiltä löytyy monta kuvaa missä mä revin bikinihousuja ylös tai toppia alas samalla,  kun koitan taiteilla laudan päällä kaatumatta. Sitten on niitä kuvia missä syöksyn pää edellä kohti pohjaa. Surffaus vaatiin ennenkaikkea aaltojen oikeaoppista lukemista ja se ei muuten olekaan niin helppoa, kuin miltä kuulostaa. Surffaus vaatii rämäpäisyyttä, rohkeutta, voimaa, itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Kaikkea sitä mitä minä en luonnostani ole.
Miksi sitten surffaan? Koska itsensä ylittäminen on maailman paras tunne. Sitä tunnetta, kun onnistut saamaan sen täydellisen aallon on vaikea kuvailla. Surffaus tekee musta rohkeamman ja fyysisesti voimakkaamman. Harva urheilu on niin hauskaa, että sitä jaksaisin tehdä vaan kuntoilun vuoksi.

    Surffaus vaatii myös pinnaa. Niin monta kertaa olen meinannut heittää laudan päin seinää ja ollut lopettamaisillani koko touhun. Mutta mieli muuttuu heti, kun tulee yksikin onnistuminen. Sitä sanotaan, että paras surffaaja on se jolla on hauskinta. Multa meinaa välillä unohtua, että sen pitää nimenomaan olla hauskaa. Siinä vaiheessa on parempi pitää tauko ja mennä veteen vasta, kun on varma, että ei ota itseään liian tosissaan ja pinnistele hampaat irvessä. Mun epäonnistumiset tulee nimenomaan silloin, kun vertailen itseäni muihin ja unohdan mitä kaikkea muuta surffaus voikaan olla. Varmaan vähän sama juttu joogan kanssa.

    Parhaimmillaan surffaus on rentoutumista ja hauskanpitoa. Sitä, että on yhtä luonnon kanssa. Aaltoja ei voi kontrolloida. Ne tulee sellaisina, kuin ne tulee. Voit siis kiukutella, tapella niitä vastaan tai sitten vaan seurata mitä tapahtuu ja koittaa saada niistä yhden kiinni. Luonnon ehdoilla.
Mä en ole luonnonlahjakkuus ja tää harrastus onkin vaatinut monet itkut ja kolhut. Siltikään en anna periksi. Surffauksen ei tarvitse olla itkua ja kiukuttelua. Vain mä itse olen välillä omalla asenteella tehnyt siitä sellaista. Surffaus opettaa mulle itsehillintää ja ennenkaikkea sitä, että en voi kontrolloida kaikkea. On eri asia opetella surffaamaan lähes nelikymppisenä ja vettä pelkäävänä, kuin vaikka 12- vuotiaana rämäpäänä. Respect niille, jotka on jo oppinut surffaamaan tyylikkäästi ja pitämään yllä coolin surffarin imagoa. Se en ole minä.

   Oltiin päätetty D:n kanssa mennä naimisiin niin pian, kuin mahdollista ja mahdollisimman pienin menoin. Oltiin alusta saakka samoilla linjoilla, että toimitus tapahtuisi maistraatissa Perthissä ja vietettäisiin mukava ilta yhdessä. Ei kakkuja, kukkia, mekkoja, pappeja, eikä muita hääperinteitä. 

   Hoidettiin paperi-asiat kuntoon ja päätettiin päivä. Helppoa! Kuitenkin hääpäivän lähestyessä molemmat alettiin miettimään olisiko sittenkin kiva tehdä päivästä vähän tunnelmallisempi. Aloitettiin siis pyytämällä D:n ihanaa mummia ja isää todistajiksi. 

   Ajattelin myös, että olisi kiva antaa mummille jotakin muistoksi päivästä. Mummi on yli 9-kymppinen ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin ei ole itsestäänselvää tulla muutamaa sataa kilometriä todistajaksi meidän pienimuotoiseen juhlaan.

   Tilasin kimpun mummin lempikukkia. Varattiin myös normaalia upeampi hotelli, räätälöin yksinkertaisen mekon ja ostettiin D:lle uudet housut. Kirjoitettiin myös toisillemme valat, jotka kertoisimme toisillemme sitten kun oltaisiin kaksin. Päivä oli ihana! Just niin pelkistetty, mutta lämmin, kuin oltiin toivottukin. 

   Ja meidän näköinen. Siksi, että hääpäivän aamu alkoi hakemalla auto kanista. Oltiin edellis-illan pumpulissa jätetty auto väärälle paikalle ja se oli siirretty. Olipa hauska herätä aamulla tekstiviestiin ja 380 dollarin sakkoon. Paniikissa syöksyttiin taksiin ja hakemaan auto, ennekuin hotellin aamiainen suljettaisiin. Kerettiin! 

   Silloin ei naurattanut, mutta tiedettiin että tästä tulee hauska muisto vaikka jouduttaisiin menemään tukka pystyssä suoraan sängystä maistraattiin. Ei meillä paljoa aikaa jäänytkään, mutta se riitti. 

   Mä sudin vähän meikkiä naamaan ja väkersin hiuksia, sillä aikaa kun D tarjoili mulle juotavaa ja relasi. Sitten lähdettiin! 

   Maistraatti oli kiva pieni talo jossain pohjois Perthissä. Toimitus kesti noin 10 minuuttia ja siihen sisältyi paperilta lukeminen, ja allekirjoitus. Lopuksi otettiin hullunkurisia valokuvia. 

   Yritettiin saada muutama salonkikelpoinen kuva, mutta oltiin niin hyvällä tuulella, ettei pystytty keskittymään sellaisiin. 

   Näinkin koruton tapahtuma sai mut kuitenkin herkistymään. Eli kerkesin tirauttaa pienet itkut silti. Mummi hauskuutti meitä kyselemällä omaa nimeänsä, siinä vaiheessa kun piti allekirjoittaa paperit. 

   Lopuksi vietiin D:n pieni perhe syömään ja itse jatkettiin iltaa vielä Robert De Niron ravintolassa. Syötiin ja juotiin, luettiin valat. Meidän valat oli melkein identtiset keskenään. Lupailtiin samanlaisia asioita, niinkuin esimerkiksi tuoda eväitä elämän mittaisille seikkailuille.

   Viikonloppu Perthissä meni nopeasti ja meillä oli vielä häämatka Jaavalle tiedossa. Mikä ihana heinäkuun loppu! 

   Jaavalla odotti mun unelmien aallot, mitä instagramiin on uskominen. Paikalle päästyä huomasin taas kerran sen, että ei ole nettiin ja siloiteltuihin kuviin uskominen. Paikka oli mitä kaunein, ruoka hyvää ja paikalliset mahtavia. Mutta ne aallot…ne ei ollut mulle. Virtaukset oli kovia, siellä oli tuulista, eikä surffi kulkenut. Olin odottanut, että opin paljon uutta, mutta haaveeksi jäi. 

   Sain myös laudan päin naamaa ja olin mustelmilla. Onneks ei lähtenyt hampaat. Siinäpä olisi ollut honeymoon muisto, kun olisin saanut tekarit. Siitäkin huolimatta, että musta ei ollut kunnon surffariksi meillä oli ihana reissu. 

   Yksi päivä vietettiin meidän uuden kaverin Hen Henin kanssa paikkoja katsellen. Käytiin syömässä paikallista ruokaa banaanin lehdeltä. Meitä oli 6 tyyppiä ja lasku kokonaisuudessaan oli 9 euroa.  Päivä päättyi siihen, että juotiin arakia kaverin isän pihamaalla. 

   Hen Hen ei ollut uskoa silmiään, kun otettiin yhdessä koko porukasta polaroid kuva, jonka se sai muistoksi. Mitä taikuutta tää on, se kyseli ja läpytteli käsiään yhteen. Huojaatte kuitenkin se huusi ja näytti hämmentyneeltä. Hen Hen ollut kuullutkaan moisesta aparaatista ja miten siitä voisi tulla kuva mukamas heti ja vielä ilman tietokonetta!?

    Puussa istui apina nimeltä Boy kahlittuna. Se tuijotti mua herkeämättä ja irvisteli. Odotti tilaisuutta päästä puremaan mua. Se oikein hyppeli oksalta toiselle, jos näköetäisyys muhun katosi hetkeksi. Kun meidän oli aika lähteä, Boy hyökki puusta mua kohti, meuhkasi ja hyppi villinä. Sihisi vielä kaupan päälle! En ymmärrä miksi apinat vihaa mua niin paljon. 

   Naapuri talon naiset istui terassillaan teetä juoden. Niitä nauratti ihan mielettömästi koko tilanne ja ne kaikki tuli ihmettelemään pelokasta turistia ja hulluksi mennyttä apinaa. Yritin piiloutua D:n selän taakse ja esittää näkymätöntä. Sekös vasta naisia huvitti. Eihän apina tyhmä ole! 

   Sillä aikaa kun me oltiin Jaavalla, oli Balilla ja Lombokissa iso maanjäristys. Me oltiin turvassa, mutta kotona oli järissyt kunnolla ja sähköt mennyt poikki. Ja Lombokin tuhot oli ihan omaa luokkaansa. Niin surullista. Me lahjoitettiin heti pieni summa rahaa tuhoisemmille alueille ja istuttiin sormet ja varpaat ristissä, että järistykset loppuisi. 

   Me ollaan koettu maanjäristyksiä kotona muutamaan otteeseen, mutta ne ei ole ollut voimakkaita. Pientä ikkunoiden helinää vaan. En oikein osaa pelätä niitä etukäteen.Tai ehkä se on sitä, että en anna pelon hallita mun elämää. 

  Jos antaisin, niin en olisi koskaan muuttanut ulkomaille, saatika tullut Indonesiaan. En olisi koskaan surffannut. En ehkä enää edes seurustellut.  Rohkea rokan syö on ehkä paras suomalainen sanonta, verrattuna kaikkiin muihin negatiivisiin, kuten se, että jos kurkotat kuuhun, niin katajaan kapsahdat. Eihän siinä ole mitään järkeä. 

   Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. En todellakaan väitä, etteikö järistykset olisi vaarallisia tai, että kannattaisi nyt lähteä Lombokiin. Mutta multa kysytään monesti miten uskallan sitä tai tätä. Joskus vaan kannattaa uskaltaa.