Road trippin
Muita kesän reissuja oli mm. matka Balianiin ja Medewiin Balin länsipuolella. Me vuokrataan aika usein sadekaudella isoa pakua meidän luottokuskilta Hendrolta.
Iso auto, koska meillä asuu ihminen, jolla täyty olla vähintään 3 surffilautaa mukana joka retkelle. Ja sitten ne muut varusteet: vahoja, aurinkorasvoja, eviä, reef bootsit, you name it. Onhan se hyvä olla varautunut.
Itse kun saatan lähteä matkoille niin, että mukana on 15 mekkoa mutta ei mitään mitä oikeasti olisin tarvinnut. Onneksi D nykyään tarkastaa ja kysyy otitko mukaan sitä ja tätä. Joskus jopa pakkaa ne mulle mukaan, niin ei tarvitse jankuttaa.
Musta on tullut täällä vähän sellainen…no huoleton. Sanna oli meidän mukana ja tällä reissulla juhlittiin myös Sannan synttäreitä. Tässä vaiheessa mun oma surffaus alkoi tuntumaan jo paremmalta ja olin omalla laudallani, en vuokratulla. Vaan ensimmäisellä ihan omalla laudallani! Se oli kaunis 7.8 turkoosi ja koristeltu mandala kuvioilla.
Balianissa oli todella kova virtaus ja oli vaikea päästä kauhomalla eteenpäin. Välillä D unohtaa kuinka vaikea 55 kiloisen on tapella merta vastaan, itse kun on vähän isompi ja voimakkaampi kaveri. ”Kulta, voisitko nyt yrittää kauhoa vähän kovempaa” on maailman ärsyttävin kommentti! Siis luuleeko se tosiaan, että räpiköin aaltojen pyörteessä ihan omaa hulluuttani tai tyhmyyttäni?!
Muutaman kerran aiheesta ollaan saatu kunnon riita aikaiseksi. Nyt ollaan otettu käsimerkit käyttöön, jotta ei tarvitsisi karjua ja saada riita aikaan. Käsimerkeistä se tärkein, eli keskisormi on kielletty.
Sannan synttäripäivälle riittikin sitten actionia. Sanna ja Mä suunnattiin aamupalalle, D olikin jo surffaamassa (missäs muuallakaan). Aamiaispaikan eteen rannalle oli kerääntynyt koululaisia, muutama paikallinen pappi ja poliisi. Ei me sen enempää ihmetelty mitä siellä siunattiin, näitä seremonioita kun järjestetään myös uudelle autolle ja leikkimökille. Oikeesti. Lähdettiin kuitenkin uteliaina ottamaan asiasta selvää, kun bongattiin rannalta tynnyreitä jotka näytti kilpikonnien ensi-kodeilta.
Niinhän se oli! Koululaiset oli saanut tehtäväksi osallistua seremoniaan ja vapauttaa pienen pienet kilpikonnat mereen, ihanaa! Niin mekin sattumalta päästiin auttamaan kilppareita veteen.
Olihan se myös sydäntäsarkevää, kun ne nahkaisen tuntuiset pienet olennot paiskautuivat aaltojen voimasta takaisin rantakivikolle ja valitettavsti pieni osa niistä kuoli, ennekuin pääsivät edes kunnolla yrittämään eloa vedessä.
Mietin siinä pieni kuollut kilpikonna kämmenellä, että miten niille annettaisiin tekohengitystä. Ei varmaan mitenkään. Laskin kilpikonnan uudelleen veteen ja pyysin anteeksi, etten voinut auttaa paremmin. Suurin osa niistä valitettavasti menehtyy vielä petokaloille ja linnuille. Kokemuksena kuitenkin oli ihanaa päästä todistamaan pikku kilppareiden matkan alkua. Ps. Kuvan kilppari selvisi.
Lounas-aika ja suunnattiin sushille. Siinä tilausta tehdessä huomattiin muitakin, kun kilpikonnia räpiköivän vedessä. Hetken siinä mietittiin eikö kaverit osaa uida vai ovatko joutuneet virtaukseen! Saakeli, nehän oli pulassa! D lähti juoksemaan kohti rantaa ja me Sannan kanssa seurattiin tilannetta ylhäältä jännittyneinä ja kauhusta kankeana sieltä sushibaarista. Ei meistä vedessä olisi apua, päinvastoin!
D huitoi poikia uimaan rannan mukaisesti, ei rantaa kohti, vaan viistossa kunnes virtauspaikka olisi ohitettu. Me huidottiin sieltä baarista samaa viestiä. Tilanteeseen tarvittiin vielä jonkun rannalla lojuva surffilauta ja näin mun oman elämäni baywatch Mitch kävi pelastamassa häkeltyneet turistit vedestä. Valitettavasti Balilla tapahtuu tälläistä jatkuvasti, virtaukset on arvaamattomia eikä kaikki rannat ole uima-kelpoisia.
Illaksi ajeltiin kotiin ja vietiin Sanna vielä syömään meidän lähiravintolaan. Ravintolan työtekijät toi Sannalle jäätelöpallon ja lauloivat onittelulaulun, ihania!
Meidän pöydän viereen eksyi pieni musta Kintamani rotuinen kulkukoira. Kaverilla oli ikää arviolta 7 kuukautta. Raukalla oli silmien ympärillä ihottumaa, korvat lurpatti ja oli aivan likaiset, turkissa aukkoja ja nälkäkin sillä tuntui olevan. Syötin sille omasta annoksestani ja anelin Sannaa ja Tanea antamaan mulle luvan ottaa se kotiin. Miten mä sainkin ne mun hullutuksiin taas mukaan!
Ei muuta kun kaupasta makkaraa houkuttimeksi, koira takapenkille ja eläinkauppaan ostamaan tarvikkeita.
Koiran nimeksi tuli August. Ensimmäisellä pesukerralla se itki ja ulvoi pelosta, mutta ei yrittänytkään purra tai murista. Muutamassa päivässä August alkoi parantumaan, sai rokotukset, oppi sisäsiistiksi ja perustemputkin alkoi heti luonnistua. Nyt August on ollut meillä kohta vuoden ja osa meidän hullunkurista perhettä.
August rakastaa uimista ja skootterin kyydissä olemista. Ennen sterilointia August sai vaaleanpunaiset pikkuhousut, koska sillä oli juoksut.Kylläpä meidän naapureita nauratti, kun näkivät Augustin, jota ne ensinnäkin oli aina luulleet poika-koiraksi. August itse ei ollut pikkareista moksiskaan, vaan suorastaan ylpeä! Muut katukoirat varmasti nauraisivat jos tietäisivät mikä prinsessa meidän hurtasta onkaan kotioloissa tullut.
