Ajatuksia onnellisuudesta

Oon halunnut kirjoittaa tästä asiasta jo tosi kauan. Tai mä en oikeastaan edes tiedä mikä tässä jutussa on se varsinainen pääpointti, mutta katsotaan mitä tulee kun lähden vaan naputtelemaan tekstiä. Taisin ohimennen sivuutta aihetta jonkun postauksen lopussa, mutta asia on niin että

minä olen tosi onnellinen. 

Mulla on jotenkin niin kova luottamus elämään ja siihen, että kaikki tapahtuu syystä.

Luottamus perheeseen, ystäviin ja itseeni. Tää nyt tuntuu musta itestäkin jotenkin hölmöltä, koska ei mulla koskaan ole ollut mitään superkriisejä tai sellasta, että olisin totaalisen pohjalla. Vaikka elämässä on ollut joskus ihan hirveitäkin hetkiä ja olo, että tästä mä en ainakaan selviä. Että taasko se suuttuu ja satuttaa tai miksi se ei taaskaan oo puhunut viikkoon ja miksi mä aina teen jotain väärin. Niin kaikkina mustimpinakin hetkinä oon aina löytänyt edes yhden pienen positiivisen asian. 

Mutta on ollut monia sellasia aikoja, jolloin olisin halunnut olla kuka tahansa muu kuin meitsi. Olin liian nolo ja tyhmä tai liian äänekäs ja lapsellinen. Sanoin kaikki asiat mitä mun päässä liikkui, enkä muistanu ajatella ensin. Halusin aina olla kuin se, jolla on paksumpi tukka ja joka muistaa aina käyttäytyä kauniisti, eikä koskaan tee mitään noloa. Olin liian lihava ja sitte yhtäkkiä ihan liian laiha. Eikä sekään tuntunut ollenkaan hyvältä. 

Ihanaa on se, että mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän mietin mitä muut musta ajattelee. Mä olen just hyvä näin. Aikaisemmin käytin ihan hirveesti energiaa siihen, että pohdin aina mitä muut musta ajattelee. Ihanku muakaan nyt kiinnostaisi miten leveä jonkun reisi on tai olipas noloa kun se sanoi noin!

Mä oon hyväksynyt sen, että saatan aika usein tehdä lapsellisia juttuja. Innostua jostain asiasta sekunnissa ja mölytä ja juosta ympäriinsä. Oon hyväksyny sen, että mä en oo vieläkään lähtenyt reppu selässä Intiaan auttamaan katulapsia. Mä tiedän tasan tarkkaan, että aion tehdä sen joskus ja se riittää. Vaikka mun valmistuminen venyy puolella vuodella, enkä tiedä mitä tapahtuu sen jälkeen. Enhän mä hitto edes tiedä haluanko tehdä niitä mun oman alan hommia! Miten mä voin tietää miltä musta tammikuussa tuntuu? Ja tää on just yks niistä jutuista, joka mun vaan täytyy hyväksyä. Se, että mä en osaa ajatella tulevaisuuta kovin pitkälle. Ehkä korkeintaan ens keskiviikkoon. Mutta oon nyt 28 vuotta elänyt ilman jättiläismäisiä mokia, joten mä vaan luotan että löydän oman paikkani. Tietysti mulla on haaveita ja unelmia joita kohti pyrin kulkemaan, mutta annan niille luvan muuttua ja elää mun mukana. 

Yritän tosi kovasti olla vertailematta itseäni muihin ja vaan hengittää ja sanoa itelleni, että teet vaan just sillä tavalla kun tuntuu hyvältä. Enkä mä tällä todellakaan tarkota sitä, että minä olen täydellinen ala rakastua. Mutta pyrin siihen, että olisin joka päivä vähän kiltimpi ihminen. Etten hermostu turhasta tai nalkuta pikkujutuista. Että muistan kysyä mitä sulle kuuluu, enkä aina puhu vaan itestäni. 

Ja sen voin kyllä sanoa, että ihan joka päivä muistan olla kiitollinen kaikesta siitä mitä mulla on. Mun sekavan ihanasta perheestä, joista kaikista tykkään ihan hulluna vaikka välillä haluun vaan lyödä luurin kiinni tai tunkee sormet korviin, enkä kuunnella enää mitään. Ystävistä, jotka jaksaa mua vaikka en muista kenekään synttäreitä koskaan. Opiskelupaikasta ja maailman parhaasta duunista, jonka mukana on tullut paras kakkosperhe koskaan. Ja sellasesta yllätysihmisestä josta tietää heti ensi tapaamisella, että tästä jutusta on pakko ottaa selvää. Eikä tän nyt oo tarkotus kuulostaa miltään Oscar- palkintopuheelta, että thank you God ja niin edespäin. Mutta kai tämän jutun punainen lanka sitten oli kiitollisuus. 

Että kiitos vuodet kun ootte tehnyt musta edes vähän viisamman. 

Kun me ollaan just oikein, kun me ollaan vaan just näin. 

X Kaisa