If you’re a bird I’m a bird

Kaikki alkoi siitä, kun mä eilen katsoin elokuvan The Notebook. 

Ihan rauhallisesti voitelin itselleni kaksi palaa patonkia ja laitoin leffan pyörimään. Kun elokuvaa oli kestänyt noin 58 sekuntia aloin itkeä. En mä mitään ääneen vollottanut, mutta koko elokuvan ajan kyynelet vaan valui mun silmistä. 

Surua, iloa, ikävää, haikeutta. Kaikkea mä tunsin yhtä aikaa. Enkä mä nyt aina tällanen ole! Precious- leffankin katsoin ihan tyynesti kokonaan vaikka oikein yritin kyynelehtiä siinä lopussa. Sillai muodon vuoksi katsokaas.

Sama herkistely on jatkunut tänäänkin koko päivän! Mun piti ostaa kaksi arkkia beigeä kartonkia äsken, joten kävelin lähellä olevaan kopiointifirmaan. Niillä on nimittäin myös yksi seinällinen eri värisiä papereita myynnissä.

Mutta ei siellä ollut kuin lohenväristä tai valkoista ja myyjä ehdotti, että kävisin kysymässä lähellä olevasta paperikaupasta. Aloin itkeä. En mä tarvitse lohenväristä vaan beigeä!

(Lopulta löysin myös sitä oikean väristä ilman enempiä kyyneleitä, mutta se nyt ei ole tän jutun pointti)

Kai mä sitten nykyään olen niin herkkä. Tai sitten se on nää menkat.

Mutta joka tapauksessa se aika kuukaudesta tai ei, The Notebook oli niin ihana, että mun sydämeen ihan oikeasti sattui. Noah puhui välillä niin samalla tavalla kuin eräs jonka tunnen.

-Well that’s what we do, we fight… You tell me when I am being an arrogant son of a bitch and I tell you when you are a pain in the ass. Which you are, 99% of the time. I’m not afraid to hurt your feelings. You have like a 2 second rebound rate, then you’re back doing the next pain-in-the-ass thing. 

-So what? 

-So it’s not gonna be easy. It’s gonna be really hard. We’re gonna have to work at this every day, but I want to do that because I want you. I want all of you, for ever, you and me, every day.