Ennakkoluulojen ja uskomusten reviirillä
En enää yhtään nykyisin ihmettele sitä, että luovuutta ja hulluutta erottaa vain suurin piirtein veteen piirretty viiva. Ja sekin viiva on piirretty suurpiirteisesti. Koin itseni lapsena ja teininä todella pitkään ihmiseksi, joka ei kerta kaikkiaan ole luova, koska en osannut piirtää tai luonnostella. Mallista osasin kopioida kyllä, mutta taidemaalaria tai luonnostelijaa minusta ei koskaan tulisi. Miksi ajattelin näin? Koska annoin ulkopuolisten ajattelun ja sanojen vaikuttaa itseeni. Siksi. Annoin niiden vaikuttaa itseeni todella paljon ja hyvin pitkään. Väitän, että se on yksi suuri syy myös siihen miksi emme edelleenkään puhu mielen asioista ja -sairauksista avoimesti ja syy myös siihen miksi ne aiheuttavat häpeää. Vain luoja tietää kuinka paljon olen omaa olotilaani hävennyt (ja valitettavasti häpeän edelleen joskus, koska pelkään fyysisten oireiden leimaavan minut jotenkin poikkeavaksi tai että muut näkevät minusta sen, että olen ahdistunut ja hermostunut).
Lapsesta asti en toivonut mitään muuta niin paljon, kuin joukkoon kuulumista. Ja tunsin silti useimmiten, että en kuulunut joukkoon. Tuskin olin ainoa näin kokeva teini-ikäinen. Herkkyyteni takia ajattelin tietyistä asioista naiivisti ja joskus sain teini-iässä kuullakin, että ”olet jotenkin ihanan sinisilmäinen”. Tämän lausui kaverini uimarannalla umpihumalassa, mutta eikös sitä sanota, että totuus tulee usein hullujen, humalaisten ja lasten suista. Kukin voi itse päättää mihin näistä kategorioista kaverini kuului. Ja btw ajattelen edelleen tietyistä asioista naiivisti. Sinisilmäisyys taitaa pukea minua 😉
Leimaanko sitten nykyisin itseni hulluuden vai luovuuden puolelle? Vai aivan jonnekin muuhun kategoriaan kuuluvaksi? Sanoisin, että molempiin. Ne kaksi asiaa ovat niin lähellä toisiaan joskus, että tavallaan niistä todella huonoista ahdistuksen ja paniikin, vuorottelevan väsymyksen ja ylivireyden sekaisista hetkistä kumpuaa lopulta niitä rauhallisen seesteisiä hetkiä, jolloin lamppu palaa pääni päällä kirkkaampana kuin koskaan. Ja niinä hetkinä sitä tuntee itsensä sopivaksi, melkein kokonaiseksi ja hyväksyy itsensä ilman muiden kommenttien kohinaa korvien välissä.
Tässä vielä loppuun tällainen listaus muutamista omista ennakkoluuloistani ja siitä kuinka niille on käynyt:
Ihminen ei ole luova, jos ei osaa piirtää.
Tämä ihmetyttää itseäni edelleen, koska en tiedä mistä tämä on edes aikanaan päähäni pinttynyt. Varmaankin siitä, että joku lapsuuden kavereistani on osannut piirtää todella hyvin ja olen kadehtinut häntä. Noh, en ehkä osaa piirtää, mutta väitän, että osaan kirjoittaa ja laulaa ja parhaina päivinä sanakin on hallussa aika hyvin, minulla on tyyli- ja värisilmää. Joku voisi siis jopa väittää luovaksi…
Ps.voisin liittää tähän kuvan Herra Tasa Paksusesta, jonka piirsin töissä kerran, mutta se kuulemma muistuttaa enemmän makkaraa. Naurun arvoinen se silti oli päässään olevaa pientä silinteriä myöten.
Ei voi ostaa kirkkaansinistä hulmuhelmaista mekkoa Lontoosta, koska ei Suomessa voi sellaista käyttää edes kesällä. Jos asuisin Lontoossa niin voisin, mutta ei Suomessa…
…ja kappas kun pari vuotta myöhemmin avaan postin tuoman paketin silmissäni sellainen innon kiilto, kuin lapsella jouluna konsanaan. Paketista paljastuu kuin paljastuukin kirkkaansininen, jopa sähkönsininen, maksimittainen kesämekko. Ja kuinka se ylpeästi hulmuaakaan niin Suomen kesän helteissä kuin Rooman tuskaisen kuumassa kaupunkimaisemassa. Ehkä paras mekko-ostos koskaan!
Minua ei kutsuta kotibileisiin teininä, koska olen järjestäjän mielestä ilonpilaaja. Lausahdus seuraa minua aikuisikään. Olenko todella ilonpilaaja?
Seurassani tuntuu kovin usein naurattavan. En ehkä ole aina se seuran pirskahtelevin tai viehkein, mutta ilonpilaajaksi en menisi haukkumaan. Jokainen tehköön omat päätöksensä tekemisiensä suhteen ja älköön ketään kutsuttaisi ilonpilaajaksi. Se pätee moneen muuhunkin sanottuun asiaan. Sanottuja sanoja kun ei saa enää takaisin. Ja ainoa tapa millä saatan olla ilon pilaaja (kyllä, tarkoituksella kirjoitin erikseen yhdyssanan, koska wait for it….) on jäätävä määrä HUONOJA puujalkavitsejä, joita jakelen ympäriinsä auliisti. Kylläpä kolisee :D
Ja jos voisin sanoa tuolle teini-ikäiselle itselleni nyt jotain, niin sanoisin että herkkyys on enemmänkin kuin ok, se on jopa suotavaa ja se on myös voima ja vahvuus, taputtaisin nykyistä itseäni ujosti samalla olkapäälle, koska olen vihdoinkin edes hetkeksi tajunnut tämän pitävän paikkansa.