Joskus pitää käydä siellä missä ei koskaan uskonut käyvänsä, jotta oppisi itsestään uutta
Blogissa on ollut hiljaista, mutta elämässä ja mielessä sen sijaan on ollut melko myrskyisääkin aika ajoin. Nyt on kuitenkin helpottavaa todeta, että minä elän ja olen itse asiassa aika varovaisen onnellinen. Kyllä, edelleen työni on sama kuin ennenkin ja se suurempi elämänmuutos on tekemättä. Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos, mutta joskus muutoksen tekeminen vie aikaa ja se olkoon ihan ok. Minulta on monesti kysytty, että miksi en vaan hae uusia töitä ja vaihda työtehtäviä tai työpaikkaa. Monelle olen vastannut, että kokeilkaapa itse ensin uupua ja sitten hakea uutta työtä ja opetella uutta, kun esimerkiksi imuriin tarttuminen sai kyyneleet silmiin vielä muutama viikko sitten (toki sanon tämän kauniimmin, jotta kuulija ei ota itseensä). Uuden oppiminen kun vie energiaa ja jos sitä ei ole muutenkaan kulutettavaksi asti, niin siinä on vähän heikot eväät. Tämä oli tilanne aina alkukesään asti.
Tämä on ollut monessa mielessä raskas vuosi. Ihmissuhteiden rintamalla on saanut taistella, tulla petetyksi, saada tukea, saada sellaista tukea jota ei olisi kaivannut, käynyt melko lailla siellä pahnan pohjalla, taistella sen kanssa että pitäisi jaksaa tehdä tälle elämälleen jotain, mutta kun ei ole vaan jaksanut, kun tunne-elämä on vaan uuvuttanut.Nyt kuitenkin kun on ikävä lokakuu, niin oma mieleni on pitkiin aikoihin kirkkaampi ja valoisampi kuin kenties koko vuonna. Olen alkanut nukkua ilman unilääkettä monen lääkkeellä nukutun kuukauden jälkeen. Olen löytänyt liikuntaa, josta saan mielen ja kehon kiksejä ja se saa oloni tuntumaan hyvältä. Tunnen oloni pitkästä aikaa ihan hyväksi omassa kropassani, vaikka aiemmin uupumuksen aiheuttamat lihaskivut ja lisäkilot ovat vaivanneet minua lähes joka kerta, kun ovesta olen ulos lähtenyt (ja jopa joskus oman kodin seinien sisäpuolellakin). Ennen uupumusta paahdoin salilla jopa 5 kertaa viikossa ja vahdin syömistäni paljon. Olin kenties keholtani vahvempi kuin nyt, mutta tosi paljon pään sisäisistä asioista pyöri ulkonäön ympärillä ja vertasin itseäni muihin. Nyt vertaan jo ainakin vähemmän.
En aiemmin tiennyt olevani rajaton. Tein asioita miettimättä sitä, että jaksanko vai en tai pidinkö edes asioista joita tein. Suoritin tätä elämää. Parisuhteissa menin paljolti sen mukaan mitä toinen halusi ja mukauduin siihen. Moni asia on muuttunut minussa tavallaan jopa salaa itseltäni ja silti kovan työn ansiosta. Työn, jonka olen tehnyt itseäni ajatellen. Ensimmäisiä kertoja elämässäni olen tehnyt töitä itseni eteen ja alkanut ymmärtää sitä mitä minä tarvitsen. Ja se tuntuu todella hyvältä. Rajojen löytyminen on pitkälti ollut terapiassa käynnin ansiota (ja kyllä, minä olen voinut käydä yksityisellä ja olen siinä mielessä hyvin onnekas, koska siihen luksukseen ei tässä maassa ole varaa jokaisella. Hallitus, missä on terapiatakuu!!!). Siellä olen oppinut sitä kuinka asettaa omia rajojani ja siellä saan myös kehuja joka kerta kun olen rajani onnistunut asettamaan. Ennen pelkäsin, että minulle suututtaisiin, kun asetan rajojani. Pelkään edelleen jonkin verran, mutta teen sen silti. Joidenkin kohdalla sitä saa tehdä enemmän kuin toisten.
Kuulostaa varmaan semmoiselta ”olen löytänyt elämän syvemmän tarkoituksen ja nyt paasaan siitä teille”, eikö vain? No sitä se ei ole. Minun tarkoitukseni on vielä hukassa ja se tarkoittaa sitä, että en minä tiedä mikä minusta tulee ”isona”. Tuleeko mitään. Moni asia on kesken ja varmaan valmista ei tulekaan, ahdistun edelleen ja saan joskus paniikkikohtauksiakin, mutta niitä tulee harvemmin. Avainsana taitaa olla jonkinasteinen tyytyväisyys kuitenkin. Löydän iloa pienistä asioista ja niistä tulee siten suurempia merkitykseltään. Viime viikolla pelastin oravan jäämästä auton alle kotikaupunkini keskustassa ja olin tyytyväinen itseeni koko loppupäivän. Pelastin pienen elämän. Kuitenkin nyt kun kirjoitan tätä tajuan, että kun alussa kirjoitin että se suurin muutos on vielä tekemättä, niin ehkei asia olekaan niin. Ehkä olen nyt koko ajan siellä suuren muutoksen tiellä ja tällä kertaa kuskina olen ihan minä itse ja kulkuneuvo alkaa näyttää minun näköiseltäni eikä kenenkään muun ajoneuvolta.