Tämän postauksen kirjoittamisessa meni kauan aikaa suurimmaksi osaksi sen takia, että kyseisestä paikasta on hyvin raskaita muistoja. Mukonon synnytyssali oli erittäin opettavainen paikka ja oon todella kiitollinen, että pääsin kaiken sen kokemaan ja niin monesta asiasta oppimaan, mutta siellä vietettiin myöskin vaihdon raskaimmat työpäivät. Koska synnäriltä on niin paljon kerrottavaa, päätin tehdä siitä oman postauksen ja kertoa muista osastoista erillisessä postauksessa. Koska ainakin postauksen kirjoittaminen oli hyvin raskasta, saattaa se olla myös raskasta luettavaa.

Mukono Health Centre on Mukonossa sijaitseva neljännen tason terveyskeskus, eli luokitukseltaan yhden tason parempi kuin kaksi viimeisintä harkkapaikkaamme. Tasoltaan se oli paljon parempi ja suurempi terveyskeskus, kuin kaksi ensimmäistä. Mukonossa työskentelimme pääosin äitiyshuollossa, synnytysosastolla, synnytyksen jälkeisellä osastolla sekä leikkaussalissa. Itse vietin eniten aikaa synnytyssalin puolella, mikä tuntui hyvin omalta paikalta.

Synnytyssalissa tunnelma oli ahdas. Synnytyssali oli yksi pieni huone, jossa oli kolme sänkyä, joissa kaikissa oli synnyttävä nainen. Lisäksi lattialle mahtui väleihin vielä kaksi synnyttävää naista lisää. Kätilöitä oli yleensä yksi tai kaksi, yhtenä päivänä taisi olla jopa kolme. Tunnelma muuttui aina hektiseksi, kun naiset alkoivat yhtä aikaa synnyttämään. Yhdeltä saatiin lapsi ulos, niin toisella alkoi lapsen pää näkyä. Kätilö rauhallisesti kulki sängyltä toiselle, jätti yhden äidin aina odottamaan (ei väliä, oliko napanuora vielä kiinni, istukka sisällä tai runsasta verenvuotoa) ja siirtyi toisen naisen luo.

Synnyttämään tulevat naiset toivat kaikki välineensä itse. Heillä oli mukana sanko, mistä löytyi pumpulia (jota käytettiin kaikkeen), auki leikattu jätesäkki, joka asetetaan ”sängylle” alustaksi, huivi, joka asetetaan muovin päälle, vilttejä, joihin vastasyntynyt kapaloitaisiin, partaterä mahdolliseen välilihan leikkaamiseen sekä steriilejä hanskoja. Synnytyssalista ei saanut mitään muuta kuin apua. Välillä synnyttäjät vuotivat verta suuria määriä ja huolestuessamme kysyimme, eikö heille voisi laittaa edes tippaa, vastaus oli ei – ei hänellä ole rahaa. Samoin kipulääkkeiden kanssa, emme nähneet kenellekään annettavan kipulääkkeitä. Ainoa lääke, mitä synnytyssalissa käytettiin ja minkä sai terveyskeskuksen puolesta, oli oksitosiini. Oksitosiini annettiin aina synnytyksen jälkeen äidille reisilihakseen aiheuttamaan supistuksia ja avustamaan istukan poistamisessa.

Synnytys eteni meidän silmissämme niin, että synnyttäjä tuli saliin, asetti muovin ja huivin sängylle ja kiipesi itse siihen päälle. Sitten hän vain odotteli. Kätilö kävi jossain kohtaa katsomassa, onko synnytys missä vaiheessa. Jos synnytys ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä, nainen pyydettiin poistumaan salista ja otettiin toinen tilalle. Kun synnytys alkoi, kätilö tuli naisen luo ja ohjeisti pitämään jalkojaan koukussa käsillään avustaen. Kätilöt puhuivat hyvin vihaisen kuuloisesti naisille tiuskien ohjeita ja saattoivat riuhtoa heitä tai lyödä esimerkiksi jalkaan. Tämä heidän mukaansa antoi voimaa naisille ponnistaa. Kun synnytys oli ohi, lapsen napanuoraan sidottiin hanskoista leikatut muovilenkit ja leikattiin napanuora. Lapsi punnittiin ja kapaloitiin. Jos toisella naisella alkoi synnytys, jätettiin ensimmäinen synnyttäjä makaamaan synnytyksen yhteydessä valuneisiin eritteisiin, istukka sisällään ja repeämistä huolimatta. Joskus synnyttäjät saattoivat odottaa tunnin, että joku tulee hoitamaan hänet loppuun. Istukka vedettiin pois tukien kohtua kädellä vatsan päältä. Repeämien tikkaamisessa sentään käytettiin puudutusta, mutta sitä ei usein laitettu tarpeeksi tai koko alueelle, eikä annettu vaikuttaa, jolloin naiset huusivat kivusta ja kätilöt käskivät heidän olla hiljaa. Kun synnyttäneet oli hoidettu kuntoon, he saivat kerätä tavaransa ja lähteä synnytyssalista.

Pääsimme itsekin avustamaan synnytyksissä. Mielestäni oli aivan uskomaton kokemus avustaa näitä pieniä maailmaan ja hoitaa heitä synnytyksen jälkeen. Vaikka synnytyksessä avustaminen oli mahtavaa, näimme meille tarpeellisemmaksi työksi sen, että pidimme vastasyntyneitä sylissä. Synnytyssalissa lapset punnituksen jälkeen kapaloitiin ja jätettiin pöydälle odottamaan, joskus jopa tunneiksi. Vastasyntyneitä ei juuri koskaan annettu heti äidille. Yleensä äiti hoidettiin kuntoon ja sen jälkeen kutsuttiin isä hakemaan äidin ja vauvan, isät ei siis koskaan olleet synnytyssalissa tukemassa äitiä synnytyksessä. Mielestämme oli kamala ajatus, että vastasyntyneet jätetään pöydälle lojumaan, yksin, ilman minkäänlaista huolenpitoa ja turvaa. Meidän työpäivämme siis usein koostui siitä, että seurailimme synnytyssalin toimintaa ja pidimme näitä pienokaisia sylissä.

Mukonossa oli aika monta raskasta työpäivää. Heti toisena työpäivänä näimme vastasyntyneen kuoleman. Hyvin usein lapset syntyivät perätilassa, eli jalat edellä. Useat jäivät ”jumiin” keskivartalostaan tai päästään, osa hyvinkin pitkiksi ajoiksi, jotka johtivat hapenpuutteeseen, napanuoran kaulan ympärille kiertymiseen ja usein vastasyntyneen kuolemaan. Usein myös lapsivedessä oli mekoniumia, eli vauvan ensiulostetta, joka kertoo jonkinlaisesta ahdinkotilasta kohdussa ja on vaarallista lapselle, jos sitä päätyy keuhkoihin. Eräänä päivänä jälleen yhden vastasyntyneen kuollessa kysyimme syytä kuolemaan ja kätilö kertoi sen olleen naisen ensimmäinen synnytys. Ugandassa oli erittäin normaalia, että ensimmäisessä synnytyksessä vauva kuolee, sillä ensisynnyttäjä ei vielä jaksa ponnistaa tarpeeksi lujaa.

Eräänä työpäivänä yhdellä synnyttäjällä oli vaikeuksia perätilassa syntyvän lapsen kanssa, joka jäi jumiin päästä, eikä meinannut millään mahtua ulos. Kun lapsi vihdoin saatiin ulos, se oli hyvin harmaa, veltto, eikä itkenyt. Lasta lähdettiin heti viemään vastasyntyneiden osastolle elvytettäväksi sekä tehostettuun seurantaan. Itselläni oli jonkun edellisen synnyttäjän vauva sylissä, joten en voinut lähteä seuraamaan. Toiset harkkakaverini lähtivät. Hetken päästä kätilö käski minun jättää vauvan pöydälle ja lähteä katsomaan, mitä tapahtuu.

Päästessäni synnytyksenjälkeiselle osastolle löysin yllätyksekseni heidät hoitajien ”kansliasta”, missä oli kaksi tai kolme synnyttänyttä äitiä vieressä istumassa vauvojensa kanssa ja odottamassa vuoroaan, kun kätilö sekä harkkakaverini elvyttivät kanslian pöydällä vastasyntynyttä. Kätilö pumppasi elvytyspaljeilla ilmaa ja harkkaparini piti pienokaisen hengitysteitä auki. Kätilön elvyttäminen oli kaukana oikeaoppisesta, emmekä tienneet, yrittääkö hän painella, vai ravistella hereille vastasyntynyttä. Vauvan väri oli muuttunut paljon huonommaksi ja ilma kerääntyi vatsaan. Kätilön puhelin soi jatkuvasti ja hänen vastatessaan puhelimeen hän joka kerta keskeytti elvyttämisen.

Hetken päästä hän vain lähti ja jätti meidät, harjoittelijat, kolmistaan vastasyntyneen luo. Otin itse ambun käteeni, harkkaparini jatkoi hengitysteiden auki pitämistä ja yritimme jatkaa elvytystä. Ilma kerääntyi vatsaan, emmekä millään saaneet sitä keuhkoihin. Kaikki tapahtui jonkinlaisessa stressitilassa, eikä tuntunut ollenkaan oikealta. Emme olleet edes opetelleet vastasyntyneen elvytystä koulussa.

Jonkin ajan päästä kätilö tuli takaisin ja kysyi harkkapariltani, tunteeko hän sykettä. Harkkaparini sanoi, ettei tunne, muttei ole varma siitä, ettei sitä olisi. Kätilö otti hänen kätensä ja painoi sen vastasyntyneen rinnalle ja sanoi, ettei vastasyntyneellä ole sykettä. ”Lopettakaa elvytys, hän on kuollut”. Meidän oli vaikea uskoa, että elvytys lopetettiin kätilön tunnustelemalla kädellä rinnasta sykettä, ilman minkäänlaista monitorointia tai stetoskoopin käyttöä. Kätilön todettua vauvan kuolleen, hän lähti ja jätti meidät ja vauvan kansliaan.

Emme voineet jättää vauvaa kuolleena pöydälle, vaan sen kummempia miettimättä aloimme kapaloida pienokaista ja nostimme hänet syliin. Menimme vauvan kanssa synnytysosaston taakse huuhteluhuoneeseen ja pidimme häntä sylissä. Jonkin ajan kuluttua pari kätilöä tuli huuhteluhuoneeseen ja sanoi, ettei se ollut meidän vikamme. Hän käski jättää vauvan huuhteluhuoneeseen erään säiliön päälle. Tuntui karulta jättää vauva säiliön päälle kuten roskikseen vietävä roskapussi. Emme pystyneet jäämään loppupäiväksi enää töihin.

Päästessämme hotellille menimme huoneeseemme yhdessä, olimme hiljaa ja kelasimme mielessämme tapahtumia. Mielessäni oli viimeisen kahden tunnin ajan pyörinyt ainoastaan yksi lause; ”en saanut sitä ilmaa sen keuhkoihin”. Kerroin tämän harkkapareilleni ja keskustelimme yhdessä, miten elvytys meni kätilöllä niin väärin, ettei se olisi millään heidän taidoillaan ja välineillään voinut onnistua. Harkkaparini, joka on opinnoissaan pidemmällä, kertoi, miten Suomessa olisi toimittu ja tajusimme, ettemme voineet tehdä enempääkään.

Ugandassa eniten kiitollinen olin harkkapareistani, joiden avulla kaikesta pääsi yli ja raskaimmatkin päivät jaksoi.

22.10.-28.10.

Zia Angelina Health Centre III on Namugongossa hotelliltamme kävelymatkan päässä sijaitseva terveyskeskus, missä vietimme Goman jälkeen seuraavat kaksi viikkoa työharjoittelussa. Heti ensimmäisenä päivänä meidät napattiin aamuteeltä kolmen hoitajan mukaan Namugongon ala-asteelle rokottamaan. Annoimme oppilaille A-vitamiinia (joka edistää immuunijärjestelmän toimintaa), mebendatsolia (matolääke) sekä tytöille HPV-rokotetta, joka ehkäisee kohdunkaulan syövän esiasteita ja siten myös syöpää. Kyseisellä ala-asteella oppilaita oli 840, joten töitä riitti. Lapset parveilivat pisteemme ympärillä, rokotteeseen jonottavat itkivät ja lietsoivat toinen toistensa paniikkia pistoksesta. Rokotetta antaessa osa itki, huusi, riuhtoi kättään ja laittoi toista kättä pistopaikan eteen ja yritti repiä neulaa irti kädestään. Opettajat käskivät oppilaita olemaan kunnolla ja pilkkasivat itkeviä lapsia, osa saattoi lyödä kepillä selkään itkevää lasta. Onneksi useimmat lapset sai rauhoitettua keskustelemalla heidän kanssaan rokotteen antamisen yhteydessä. Lasten käyttäytymisen ja pelon näki muuttuvan helpotukseksi heti, kun heille jutteli ystävällisesti ja rauhoitteli ennen rokotteen antamista.

Muutaman päivän vietimme treatment roomissa, mihin terveyskeskuksen asiakkaat tulevat lääkärin vastaanoton jälkeen ottamaan antibiootteja ja pieniin toimenpiteisiin. Ensimmäisen päivän ajan olimme yhden hoitajan kanssa tutustumassa toimintaan, jonka jälkeen seuraavana päivänä saimme oikeastaan pyörittää kahdestaan treatment roomia, yhdellä potilaalla varustettua naistenosastoa sekä synnytyksen jälkeistä osastoa, missä oli kaksi vauvaa. Naureskelimme sille, että meillä oli oikeastaan oma vastaanotto parin päivän työharjoittelukokemuksen jälkeen. Onneksi opimme nopeasti paikallisen kirjaustyylin, sekä lääkäreiden lyhenteet ja käsialat tulivat tutuiksi. Toisin kuin edellisessä harkkapaikassamme Gomassa, täällä potilaiden nimet oli kirjoitettu kuitteihin koneella. Gomassa tutuksi tuli se, ettei täällä välttämättä ihmiset osaa edes itse kirjoittaa nimeään. Eräs hoitaja rokotuspisteellä totesikin, että äidit täällä nimeävät lapsiaan osaamatta edes itse kirjoittaa sitä. Lisäksi nimet olivat usein kirjoitettu eri tavalla eri papereihin.  ”Oisko tää nimi Eliphaz?” – ”Mennään sillä.”

Ahdistavaa treatment roomissa työskentelyssä oli se, miten pienille potilaille tuli antaa vahvoja antibiootteja suurilla annoksilla. Paikalliset hoitajat usein antoivat vahvat antibiootit (jotka suositellaan laimentamaan suurempaan määrään nestettä ja tiputtamaan) kerta-annoksina ruiskuilla nopeaan tahtiin, jonka vuoksi monet lapsista itkivät, oksentelivat ja kokivat huimausta ja pahaa oloa. Lasten pahaan oloon saatettiin reagoida hyvinkin negatiivisesti, esimerkiksi eräälle lapselle oli uhattu, että ellei hän lopeta itkemistä, koirat tulevat ja syövät hänen silmänsä.

Yksi haastava kokemus oli lääkärinkierto. Lääkäri antoi potilaiden paperit meidän käsiimme ja pyysi kirjaamaan niihin hänen sanelemansa tiedot. Ugandalainen aksentti on välillä ”hieman” haastavaa ymmärtää ja Ugandassa käytetään paljon sellaisia termejä, joita ei normaalisti kuule käytettävän. Varsinkin ensimmäisen potilaan kohdalla tuskanhiki nousi pintaan lääkärin luetellen lääketieteellisiä sanoja, yritimme pysyä perässä ja ymmärtää, mitä lääkäri yritti tarkoittaa ja miten sanat, ensimmäistä kertaa kuulemamme diagnoosit ja lyhenteet kirjoitetaan oikeaoppisesti. Onneksi Zia Angelinassa lääkärit ovat hyvin ystävällisiä ja opettavat todella paljon. Esimerkiksi lääkärinkierron jälkeen lääkäri pyysi meitä selvittämään vastasyntyneen keltaisuuden fysiologiset ja patologiset syyt ja sanoi, että keskustelemme niistä seuraavana päivänä.

Keskiviikkona lähdimme taas kouluille rokottamaan. Ensimmäiselle koululle saapuessamme kohtasimme heti haasteen, sillä meitä ei meinattu päästää koulun porteista sisään, sillä olimme pukeutuneet housuihin. Toisten hoitajien selittäessä, että meillä on kuitenkin univormu, joka ei valitettavasti Suomessa ole mekko, pääsimme vihdoin noin kymmenen minuutin päästä sisään. Koululla kuitenkin selvisi, ettemme saa antaa lapsille vitamiineja, matolääkkeitä tai rokotuksia, sillä koulun oppilaat olivat perheistä, joilla olivat ”perhelääkärit”, eivätkä he halunneet antaa muiden koskea lapsiin. Hoitajat toki jo portilla sanoivat, että saa nähdä saammeko rokottaa ollenkaan, sillä koulu on jollain tasolla rokotusvastainen. Ei ole ihme, ettei Ugandasta ole saatu poistettua hengenvaarallisia sairauksia, joihin olisi rokote ja jonka saisi vieläpä ilmaiseksi.

Perjantai on Angelinassa rokotuspäivä, milloin terveyskeskukseen saapuu kymmenittäin äitejä ja vauvoja ottamaan rokotusohjelman mukaisia rokotteita, vitamiineja sekä matolääkettä. En ole koskaan nähnyt mitään niin sekavaa ja kiireistä, kuin perjantain aamupäivä. Pari hoitajaa antoivat rokotteita, yksi järjesteli hyvin epäjärjestelmällisesti potilaiden vihkoja sekä yksi lähti käytävälle jakamaan A-vitamiinia ja mebendatsolia tyylillä ”kuka ei ole vielä saanut?”.

Pari päivää Angelinassa vietimme laboratoriossa, jossa opimme perusteet mm. malaria- ja tuberkuloositesteistä sekä perusverenkuvasta. Saimme myös itse koittaa verinäytteenottoa paikalliseen tapaan, jossa neula työnnetään suoneen vähän yli puoleenväliin ja neulaa pidetään sormella painamalla paikallaan. Laboratoriotyöskentely oli mielenkiintoista, sillä opimme monista laboratorioarvoista paljon enemmän ja lisää siitä, miten arvot näkyvät potilaan voinnissa ja sairauksissa.

Loppujen lopuksi pari viikkoa Angelinassa oli hyvin opettavainen ja nopea harjoittelujakso. Pääsimme hyvin työporukkaan mukaan ja pääsimme tutustumaan hoitajien lisäksi paikallisiin lääkäreihin. Potilaskontakteja tuli huomattavasti enemmän kuin Gomassa, varsinkin sen vuoksi, että Angelinan asiakaskunnasta suurin osa osasi puhua englantia. Toisaalta pienen terveyskeskuksen toiminta tuli nopeasti tutuksi ja kaksi viikkoa oli hyvinkin sopiva aika näkemään ja oppimaan tarpeeksi tämän yksikön työtehtävistä.