1.10.-12.10.

Työharjoittelut alkoivat 1. lokakuuta, jolloin ryhmämme jakautui kolmeen eri työharjoittelupaikkaan. Itselläni ensimmäinen harkkapaikka oli Goma Health Centre, joka on pieni terveyskeskus noin kuuden kilometrin päässä hotelliltamme. Goma on julkinen terveydenhuollon palvelu, eli valtio maksaa potilaiden käynnit ja esimerkiksi osan lääkkeistä sekä vauvojen rokotteet. Gomassa on yksi lääkärin vastaanotto, minne potilaat suuntaavat tutkittavaksi. Vastaanoton vieressä on huone nimeltään ”youth corner”, missä nuoret saavat valistusta ja apua ongelmiinsa ja kysymyksiinsä sekä lähetteitä HIV-testeihin. Testit otetaan ja analysoidaan youth cornerista kahden metrin päässä sijaitsevassa laboratoriossa, jossa suurimmaksi osaksi testataan malariaa, HIV:tä, tuberkuloosia sekä analysoidaan virtsa- ja raskaustestejä. Labraa vastapäätä on pieni toimenpidehuone, jossa suoritetaan esimerkiksi haavojen tikkausta ja suonensisäisten antibioottien antamista. Ensimmäisen rakennuksen sivussa ulkopuolella on katos, missä maanantaista keskiviikkoon annetaan vauvoille rokotuksia. Viereisessä pienessä rakennuksessa on äitiyspuoli, missä yksi huone on HIV-testausta ja neuvontaa varten, yksi pienen pieni neuvolavastaanotto, yhdellä sängyllä varustettu synnytyshuone ja synnytyksen jälkeinen pieni osasto.

Gomassa kahden viikon jakso oli hyvän pituinen, sillä aivan hirveästi noin pienessä terveyskeskuksessa ei pääse tekemään tai näkemään. Suurin osa päivistä meni istuskellessa ja muille työntekijöille jutellessa, siirtämässä kirjauksia kansioista tai vihoista uusiin vihkoihin, mittaamassa verenpaineita, painoja ja pituuksia. Välillä esimerkiksi sateisena päivänä asiakkaita ei saapunut terveyskeskukseen ollenkaan ja välillä meillä ei ollut muuta tekemistä, kuin istua odottamassa töitä ja selvittää netistä Tehotyttöjen luonteenpiirteitä.

Pari päivää vietimme lääkehuoneessa, jossa jaettiin lääkkeitä potilaille. Yleisimmät lääkkeet olivat parasetamoli kipuihin, antibiootit melkein mihin tahansa vaivaan sekä malarialääkkeet. Ensimmäisenä päivänä pääsimme myös näkemään, kun kirveeniskusta syntynyt syvä ja leveä haava tikattiin kiinni hyvin epästeriilisti ja todella eri tavoin, kuin Suomessa olisi tehty. Kirjasimme toimenpiteen aikana huomioita ylös omiin vihkoihimme, esimerkiksi siitä, miten toimenpiteessä mikään instrumentti ei pysynyt steriilinä, lääkäri ei käyttänyt käsidesiä, pessyt käsiään, ei ollut maskia, hiukset olivat auki ja hellehattu päässä. Potilas piti itse muovista alustaa (auki leikattu muovipussi) toimenpidealustana ja puri huultaan tuskaisena, sillä potilaiden ei ole soveliasta huutaa, eikä kukaan puhunut potilaalle mitään. Alustalta valui huuhtelussa käytetty neste, puudute ja veri lattialle. Kärpäset pörräsivät potilaan kasvoilla ja välillä haavan alueella.

Ensimmäisenä päivänä pääsin myös kanyloimaan ensimmäistä kertaa lapsen. Täällä kanylointi on jo sen vuoksi vaikeampaa, ettei suonet näy juuri ollenkaan tummasta ihosta, sekä iho on huomattavasti paksumpaa. Suomessa yleensä sairaanhoitajat eivät edes kanyloi lapsia, vaan esimerkiksi lastenosastoilla se on lääkäreiden vastuulla. Lisäksi täällä kanylointia vaikeuttaa huono valaistus sekä huonot ja ahtaat tilat, jotka vaikeuttavat asentoa ja tavaroiden asettelua.

Toisena päivänä töihin tullessa suuntasimme heti äitiyspuolelle, missä kohtasimme synnyttävän naisen käytävän lattialla polvillaan. Päätimme mennä naisen luo istumaan, pitämään häntä kädestä ja tukemaan häntä. Ohi kulkevat hoitajat katsoivat meitä hieman halveksuen, jotkut kysyivät, että onko sillä muka jotain hätänä ja toiset naureskelivat. Pääsimme myös mukaan kyseisen naisen sisätutkimukseen. Tutkimus tapahtui pienessä synnytyshuoneessa, jossa sängyn jalkopää osoitti metrin päässä olevaa ikkunaa kohti ja ikkunat sekä verhot olivat koko tutkimuksen ajan auki. Ennen tutkimusta naisen piti levittää itse tutkimussängylle kotoaan tuoma alusta ja kiivetä ilman kenenkään apua jakkaran kautta korkealle sängylle makaamaan. Olimme juuri synnytyshetkellä viereisessä huoneessa ottamassa HIV-testejä, emmekä kuulleet huoneesta äännähdystäkään, mistä olisimme voineet havaita naisen synnyttäneen. Tästä taas huomaa sen, miten kulttuuriin kuuluu synnytyksessä hiljaa oleminen.

HIV-neuvonta, ohjaus, testaus ja hoito tuli erittäin tutuksi, sillä edellä mainittujen asioiden parissa tuli työskenneltyä joka päivä. Löysimme uusia HIV-tapauksia, osallistuimme HIV-potilaiden yhteistapaamisiin sekä kuuntelimme ohjaustilaisuutta parillekymmenelle HIV-potilaalle. Useat HIV-potilaat kuitenkin jättivät tapaamisia väliin ja lääkkeitä syömässä, sekä punnituksissa huomasimme suurimman osan potilaista laihtuneen viime käynnistä. Vaikka Afrikassa HIV on yleinen sairaus, sitä silti yritetään kaikin keinoin estää ja hoitaa ja siihen panostetaan paljon. Yllätyimme iloisesti siitä, että HIV-testauksessa uutta positiivista tulosta ei kerrota potilaalle ennen neuvontaa ja arviota siitä, että potilas on valmis kuulemaan tuloksesta.

Välillä työpäivät Gomassa tuntuivat hirveän raskailta esimerkiksi joidenkin työntekijöiden kohtelun vuoksi. Meiltä kyseltiin erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä, harkkaparini pakotettiin puntarille potilaiden ja henkilökunnan kokoontuen ympärille katsomaan, meille naurettiin, jos emme tienneet jotain sairautta (Afrikassa yleisiä sairauksia ei edes esiinny Suomessa), välillä meitä haukuttiin ja alennettiin, kun emme Suomessa sairaanhoitajina määrää lääkkeitä. Joinain päivinä työpäivän paras hetki oli lounastauko, kun pääsimme rakennuksen ulkopuolelle kivetykselle syömään lounastamme, joka usein oli vettä, riisikakkuja ja pähkinöitä. Toisaalta veden ja muidenkin nesteiden juomista yritimme jo aamupalalta asti rajoittaa, sillä Gomassa vessa oli ulkona oleva koppi, jossa oli reikä lattiassa ja ulostetta lattia täynnä, jonka vuoksi koko kahden viikon ajan työpäiviin ei kuulunut ainuttakaan vessassa käyntiä. Toisaalta raskaat päivät saivat meidät arvostamaan hyviä hetkiä enemmän ja jälkeenpäin mietittynä oli hyvä kohdata myös tuollaisia asioita.

Toiseksi parhaan työharjoittelupäivämme vietimme äitiysneuvolassa, missä hidastempoisesti raskaana olevia naisia otettiin vastaanotolle, mitattiin verenpainetta ja painoa, annettiin lääkkeitä, palpoitiin vatsoja ja kuunneltiin sydänääniä. Ehdottomasti opettavaisin päivä oli viimeisellä viikolla, kun pääsimme rokottamaan vauvoja. Vauvat ensin punnittiin, minkä jälkeen heille annettiin rokotusohjelman mukaiset rokotukset iästä riippuen. Nuorimmat olivat vain muutaman tunnin ikäisiä. Rokottaminen oli joidenkin kohdalla hieman haastavaa, sillä vanhemmat vauvat rimpuilivat ja riuhtoivat kättään, jolloin sai olla hyvin tarkka, että saa neulan pidettyä lihaksessa ja rokotteen annettua. Oli hienoa huomata, että täällä on rokotusohjelma, joka on vieläpä hyvin suunniteltu ja jonka monet lapset saavat.