Kahdeksan vuoden helvetti
En haluaisi antaa periksi. Joka päivä taistelen enemmän tai vähemmän. Välillä en jaksaisi edes yrittä ja mietinkin, mitä jos antaisin vaan periksi. Lakkaisin yrittämästä.
Voiko ikinä sanoa olevansa täysin parantunut masennuksesta ja syömishäiriöstä? Sairastuin kahdeksan vuotta sitten anoreksiaan jonka seurauksena tuli myös masennus. Syömishäiriön voima ja valta mieleen ovat mitä ihmeellisimmät: se on voimakkain tunne ja valta mitä ihminen voi kokea. Se muuttaa ajatuksemme täysin, ottaen vallan. Sieltä pois pääsy on vaikeaa ja haastavaa, muttei mahdotonta.
Syömishäiriöön voi sairastua kuka vain, se ei katso ikää eikä sukupuolta. Siihen vaikuttavat monet tekijät eikä yhtä syytä voi sanoa sen alkamiseksi. Luulen itselläni osan tekijöistä liittyvän kilttiin luonteeseen, täydellisyyden tavoittelemiseen sekä opiskelustressiin. Huonoa itsetuntoa unohtamatta. En ikinä valinnut tai halunnut että sairastuisin syömishäiriöön. Enkä usko että kukaan haluaa sairastua siihen.
Se miten syömishäiriö alkaa ja kehittyy tapahtuu pikkuhiljaa. Kun paholaiselle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Huomaamatta ajatukset alkavat muuttua, samalla käytös ja tekemiset. Et itse edes huomaa kuinka vajoat syvemmälle pimeyteen. Se syvenee ja mitä pidemmälle vajoat, sitä vaikeammaksi se tulee.
Kävin hyvin lähellä loppua ja pohjaa, enkä edes tiedä miten jaksoin niinkin pitkään. Muistan vain kivut, säryt, kylmyyden, toisaalta en muista mitään. Silti mietin ja ihmettelen, miten jaksoin käydä sitä helvettiä läpi päivä päivältä, pirun vaatiessa lisää ja lisää.
Se, että joku sanoo sinulle että kuolet jos et lopeta, ei välttämättä auta paranemisessa. Välttämättä terapiakaan ei auta, ei alkoholistikaan lopeta juomista kenenkään muun tahdosta. Se miten itse alat ajatella, se miten itse alat muuttaa asioita ja tekemisiä on kaiken ratkaisu. Sinun itse on tehtävä ne muutokset ja ratkaisut parantumisen kannalta. Ne muutokset vaativat rohkeutta ja uskallusta, mutta ennen kaikkea halua. Sinun on uskallettava astua pois pimeydestä ja uskoa valoon. Helppoa se ei tule olemaan, koska se ääni pääsi sisällä tulee olemaan vahva. Se ääni ei päästä sinua helpolla vaan yrittää houkutella takaisin pimeyteen.
Oikotietä onneen ei tai parantumiseen ei ole, eikä parantuminen tapahdu hetkessä. Itselläni on takana kahdeksan vuotta selviytymistä ja taistelua. Olenko siltikään täysin terve? En. Olenko ikinä? En tiedä. Masennus ja syömishäiriö ovat niin voimakkaita mielenhäiriöitä että niistä parantuminen vaatii aikaa, mutta sieltä syvältä kuilun pohjalta olen päässyt jo pois. Elämä on nykyään valoisampaa ja onnellisempaa. Mutta silti minulla on hetkiä jolloin vajoan askeleen syvemmälle. Välillä haluaisin antaa periksi, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Välillä en tiedä minne olen menossa, olenko menossa minnekkään? En jaksaisi yrittää, mutta silti taistelen. Päivä päivältä. Helppoa se ei ole, eikä tule olemaan. Enkä tiedä tulenko ikinä olemaan täysin terve tai onnellinen, mutta onko kukaan? Kaikilla meistä on omat haavamme, arpemme. Ne vahvistavat meitä ja muistuttavat siitä taistelusta, siitä ettei pidä antaa periksi. Ne kulkevat koko elämän mukanamme ja muistuttavat huonoina hetkinä siitä minkä takia taistelimme. Mutta ennen kaikkea ne muistuttavat siitä mistä selvisimme.
Sinä riität juuri sellaisena kuin olet.
