Kello on 4:00 kun astun ryytyneenä bussiin. Korvissani soi. Bussi lähtee nykäisten liikkeelle ja bussissa kajahtaa: ”V***u ku pitää aina vetää niin tappiin asti.” Hiljainen hymähdys kuuluu takaatani. Hetken kiemurreltua keskustassa viereisen penkin tyttö kysyy ”Onks muovipussii jos toi oksentaa?”. Onneksi jollain oli.

Seuraavaa kuulee valitettavan usein, niinkuin tälläkin kertaa: ”Mul on huomenna töitä.” Toivotan näille ihmisille pelkkää hyvää huomiselle. 

Bussi lähestyy pysäkkiä, kun takaa kuuluu: ”Älä jätä mua yksin kärsimään.” Ties mistä kärsikin, kuulosti, että hän taisteli pahaa karmaa vastaan. 

Kovanokkiakin oli liikenteessä. Manalan kirosanoja venytettiin kovaan ääneen ja toisille uhottiin: ”Mitä v***uu sä tönit mua?”. Kun huomattiin avainten jääneen kotiin, koitettiin paniikkia peitellä: ”Mä v***u varmaan potkin meijän oven paskaks.” 

Mukaan mahtui myös täysin pihalla olevia kanssamatkustajia, joiden kysymysten jälkeen teki mieli vain taputtaa heitä olkapäälle ja sanoa ”Kyllä kaikki järjestyy!”. ”Meneeks tää bussi Turkuun asti?” -Ei mene, olet väärässä bussissa.. ”Missäköhän päin Suomee sitä oikeen ollaan?” -En tiedä, mutta toivottavasti pääset kotiin pian. Kaverukset tokaisivat mietinnän jälkeen: ”Niin, että kyllä me pärjätään!” -Toivon mukaan. 

Bussin etuosassa lojuu ne, jotka haluavat kipeästi kotiin nukkumaan joten aloittavat levon jo matkalla, kieli pitkällä ja niska vääränä. 

Sitten on tietysti minä ja monta muuta, joiden puhelin piippaa tauotta ja kommunikointi ruudun vastapuolen kanssa on epäselvää koordinaatiokyvyn heikkenemisen takia. 

Lopussa on paikallaan nöyrät ja hiljaiset kiitokset bussikuskille. 

(Perustuu tositapahtumiin.)

Bisous, Julia