Voi kunpa hauvan saisin!

Tahdon koiran, syvästi. Unelmoin päivittäin, mulla on koirakuume. Näin alkuun on heti sanottava etten vielä VOI ottaa, sillä asun kerrostalossa minne eivät lemmikit ole sallittuja.

Selailen puhelinta ja pysähdyn jokaikisen koirakuvan ja -videon kohdalle tykkäämään ja ihastelemaan mitä kaikkea ne saavat aikaan ja miten toinen toistaan söpömpiä nämä ovat. Koira kuin koira, olen myyty. Myös ulkona liikkuessani, jään kuin pieni tyttö töröttämään ujosti paikoilleni ja kysymään ”saako silittää” (tai ainakin mieleni tekisi). Autossa hullaannun äänekkäästi ilmaisemaan, kuinka söpö jokin karvakuono on.

On pitkä- ja lyhytkarvaisia, isoja ja pieniä, uroksia ja naaraita, ajo- ja seurakoiria…

Tarvitsen koiran. Aamut lähtisivät paremmin (ja aikaisemmin) käyntiin, kun olisi aamulenkin aika. Päivällä sama juttu, töiden tai koulun jälkeen, reipas noin puolen tunnin lenkki ei olisi kenellekään pahitteeksi. Ja illalla vielä ennen iltapalaa ja nukkumaanmenoa lyhyt happihyppely. Olisi rytmi, josta pidän ja jota en koe inhottavana ”TAASKO?” pakkopullana.

Aina iloinen hännänheiluttaja olisi vastassa kotona, toivottaisi tervetulleeksi. Saisin itselleni uusia haasteita koiran kouluttamisen myötä. Aina ei olisi helppoa, mutta olisin siihen valmis. Uusi ystävä ja perheenjäsen. Perheeseeni on kuulunut vain kaksi kääpiöhamsteria, joista niistäkin piti itku kurkussa luopua astmani takia. Nyt kun olen astman selättänyt, otan kaikki allergeenit avosylin vastaan mielellään koiran muodossa kiitos!

Hauhau, Julia