Kevättä ilmassa, kyyneltä silmässä.

Kyllä on nyt herkällä mieli,
kun tämän aamun vaunulenkilläkin kyynel tuli silmään,
kun aurinko paistoi ja aurinkolasit silmillä hyvillä mielin käveltiin 
ja vähän puistossa kiikuttiinkin.

Keväästä tulee aina mieleen lapsuus.
Kun odotti kesää, ja lomaa.
Kevät toi uuden toivon kaikkeen, kesä oli mahdolisuus.

Ja siltä samalta se vieläkin tuntuu,
mahassa oikein lentelee perhosia kun kevät tuntuu niin hyvältä.

Katse etsii leskenlehtiä, jossain jossain, missä,
voisi pilkottaa kevään keltakultaa.
Ei ollut vielä, mutta etsintä jatkuu.

Seuraavan kerran kyynel tipahtaa poskelle viimeistään,
kun perhoset alkavat lenkkeilemään kanssamme.

Se pieni tyttö, joka oli innoissaan keväällä saaduista
keltaisista lenkkareistaan
niin että leikki niillä monta viikkoa sisällä kun ei vielä ulos voinut laittaa,
on nyt vähän isompi,
mutta ihan yhtä innoissaan.

Sekä keväästä, lenkkareistakin, 
vaikka ne onkin vanhat eikä edes keltaiset, 
kuin myös tulevasta kesästä.

Sen suunnitelmista.

Sen lämmöstä.

Sen mahdollisuudesta.