Me ollaan tässä hei yhdessä
Ollaan tässä rempan jälkeen taas eletty normaalia elämää jonkin aikaa ja siitä ajatuksesta kehkeytyi tämä postaus pikkuhiljaa päässä. Elämä on taas ihanan arkista. Se ei kuitenkaan tarkoita että arki olisi oikeastaan yhtään sen löysempää kuin rempankaan aikaan. Kun on kolme lasta, vaikka yksi heistä asuukin jo suurimmaksi osaksi pois kotoa, niin menoa ja tekemistä riittää koko ajan. Koko ajan molempien vanhempien on vedettävä naruista että saadaan arki toimimaan. Syksyi tuntuikin aika tiukalta juuri siksi että toinen teki koko ajan remppaa ja toinen veti yksin arjen naruja. Silloin jotain jäi väkisinkin tekemättä. Ja nyt just ne tuntuu hyvältä. Ne puuttuvat asiat.
Me ollaan aina saatu miehen kanssa arki onnistumaan, nimenomaan yhdessä. Me ollaan haluttu ja tehty lapset y h d e s s ä. Ollaan hommattu koti yhdessä, ollaan suunniteltu muutenkin elämänmenomme yhdessä, joten y h d e s s ä me myös huolehdimme että se kaikki toimii. Ei ole oikeastaan mitään mitä toinen ei voisi/osaisi tehdä. (hmm..paitsi autojutut ja raskaat asiat minulla, mieskään ’ei oikein osaa’ ripustaa pyykkiä tai tehdä kaikkia ruokia mutta pakkohan sen vaan on antaa nekin tehdä, haha. Enkä minä jaksa laitteita ollenkaan…hmmm…meniköhän tää pointti nyt ihan pilalle tässä, hihi)
Arkiasiamme muotoutuu luonnostaan, toiset asiat tietysti kalenteriin sopien, mutta osa ihan vaan hioutuu yleensä päivän/viikon/viikonlopun mittaan. Toinen nukkuu päikkärit, toinen hoitaa sillä aikaa kodin. Isi lähtee pienemmän kanssa kirjastoon, äiti jää isomman kanssa tekemään muffineja. Äiti lukee kokeeseen lapsen apuna, isi hoitaa muut iltahommat. Isi käy teinin kanssa elokuvissa, äiti tyttären kanssa syömässä. Äiti piirtelee ja lueskelee kirjoja taaperon kanssa, isi saa lukea rauhassa kirjaa tai kuunnella musiikkia. Toinen käy lenkillä, toinen tekee sillä aikaa ruokaa. Toinen käy lenkillä, toinen on sen ajan ulkona lasten kanssa. Isi/äiti jää sairastamaan yhden kanssa kotiin kun toiset lähtevät käymään synttäreillä/kaupassa/harrastuksessa. Toinen juttelee kunkin lapsen kanssa hänen kanssaan ollessaan ja niitä käydään yhdessä sitten läpi että tiedetään missä mennään. Kun on näin eri-ikäisiä lapsia niin on nii-iiin erilaisia asioita koko ajan menossa ja niistä on hyvä olla molempien tietoinen. Jos lapsella alkaa yöllä oksennustauti, toinen hoitelee lapsen ja toinen alkaa siivoamaan. Reissuun lähtiessä mietitään yhdessä valmistelut ja reissun päällä alkusytytysten jälkeen mennään kuin vettä vain. Valehtelematta juuri ikinä ei tarvitse toisen toista anella toimimaan vaan nämä on ihan itsestäänselviä asioita. Molemmille. Onneksi. Tyhjiä hetkiä ei oikeastaan ole, aina on joku lapsi tai joku tapahtuma menossa/tulossa/tiedossa. Pienetkin omat hetket on vähintään nautittava kahvia, luettava lehtiä tai oltava juoksulenkillä. Ettei mää hukkaan, hihi.
Arvostamme toistemme menoja ja annamme toisillemme hengähdyshetkiä juuri niin paljon kuin toinen niitä tarvitsee. Välillä niitä tarvitaan enemmän ja välillä vähemmän. Ne saadaan järkättyä oikeastaan aina. Välillä ne on pieniä kuten lukuhetki, jumppatuokio tai juoksulenkki ja välillä vähän isompi nykäys pidemmän kaavan mukaan. Säännöllisesti hengähdyksiä tarvitaan ehdottomasti myös yhdessä. Nytkin on oikein mukavaa kun ihan lähiaikoina on taas tulossa niin yhteiset treffit, kuin minun ikioma reissunikin ja vielä heti perään miehellä miesten ilta.
Aloimme olemaan niin nuorena yhdessä että tähän kaavaan me olemme kasvaneet luonnostaan. Emme edes tajua että voisi olla joku muu tapa toimia. Siis meillä. Meidän ei ole ikinä tarvinnut edes sen kummemmin keskustella asiasta. Tietysti olemme riidelleet/väitelleet normaalisti ajan käytöstä ja tekemisistä, mutta pääperiaatteet on ihan yhdessä opittuja, sanattomia sopimuksia. Niinkuin meidän koko elämä, toisiamme olemme matkan varrella vuoron perään opetettaneet, ja opetetaan varmaan hamaan tulevaisuuteen asti.
Näin tää onkin oikein kiva.
Yhdessä täällä pärjätään. Yhdessä täällä eletään. Yhdessä me onnistutaan.
We are.
Minna/lts