Mummo

Olen viime päivinä ajatellut paljon minun Anni-mummoani. Kyseessä on se ’koiratonmummolan’ mummo. Mummoloiden nimet olivat niin lähellä toisiaan että pienen lapsen piti aina kysyä ’Mennäänkö koiramummolaan vai sinne missä ei ole koiraa?’  Olen siis ajatellut häntä ja ikävöinytkin jostain kumman syystä. Mummo oli minulle ihan tosi rakas ja näimme häntä usein. Meidän perheellä oli lapsuudessa sellainen kaava että kuukausittain kävimme yhden viikonlopun koiramummolassa, yhden koirattomassa, yhden jossain serkkuloista (paikkoja oli useita) ja yhden olimme kotona. Luulen rytmistä huolimatta että kävimme silti eniten juuri Anni-mummon luona. 

Mummo oli ihana. Hänellä oli aina huivi päässään, tai jos ei ollut niin sitten piti laittaa paplaria, näyttää kauniilta. Hänellä oli myös aina mekko yllään, ei ikinä housuja vaan aina mekko. Ihania kukkamekkoja kaappi täynnä. Kaapissa oli myös viinapullo. Mutta siitä ei otettu usein eikä paljon vaan se oli lääkkeeksi tarpeen vaatiessa ja pikku hörppy kertaheittona. Joskus iskäkin saatoi saada hörpyn pullosta. Minulla ei ole mummosta mitään muuta kuin positiivisia muistoja.

Söin mummon kaapista seesaminsiemeniä lusikalla, tapoin keittiön pöydillä kulkevia muurahaisia. Katselin kaapeissa olevia valokuvia uudestaan ja uudestaan. Tuttuja kasvoja, tuntemattomia. Kuolleitakin, sen tiesin rististä joka oli ihmisen pään päälle piirretty. Nyt ne kaikki kuvat ovat meidän mökillä. Paitsi tuo yksi kuva minulla, tuo jossa mummo ja ukki seisovat kotitalonsa, nykyisen mökin, portailla. Niin rakkaat hahmot ja niin rakas paikka.

Mökistä, jossa mummo ja ukki asuivat, jäi ne mahtavimmat muistot. Sinne liittyy serkut, saunat, perhoset ja itikat. Inkkarimetsä ja puuliiteri. Sinne liittyy letut ja ihanat ja kamalat mökkinaapurit. Kalliot ja pellot, heinäladot sekä kauppa-autot. Kyläkaupat ja jokiuinnit. Maalla oli aina kesä. Mökistä on muotoutunut myös aikuisiällä se suosituin kesän- ja varsinkin juhannuksen viettopaikka. Siellä omatkin lapsemme on riehuneet serkkujensa kanssa samallalailla.

Muistan kirkonmenot joita katsottiin joka sunnuntai. Siellä opin ihan oikeasti kirkon rytmin. Oli niin ihana kuunnella kun mummo lauloi mukana vaikka muuten se tuntuikin tylsältä ohjelmalta. Lauantain iltaohjelmat, Napakympit sunmuut, tuntui mummolassa jotenkin erityisen ihanilta katsoa. Tunnelma pikku huoneessa oli jotenkin niin kotoisa. Muistissa on myös uimarannat ja hiihtolenkit. Kesäteatterit ja kylän kesäpäivät, mummokin tuli joskus mukaan.

Mummolla oli aina karkkia pöydällään. Kipoista löytyi Fazerin parhaita, liköörejä ja sitten niitä valkoisia tyynyjä, jotain piparminttukarkkeja, nimeä en muista. Pöydällä oli aina kukkia, kuin myös ikkunalaudalla. Muistan kun hankittiin mummolle isonäppäiminen puhelin soittamisen avuksi. Mummolla oli kolmejalkainen kävelykeppi jonka avulla hän tipsutteli kävellä. 

Aina kun mentiin mummolaan, antoi mummo meille lapsille pakastuspussit joissa oli kolikoita. Hän keräsin kolikoita ja oli ihan sattuman summa paljonko kukakin sai. Hän ei itsekään tiennyt. Joskus saatiin myös seteleitä. Niillä sitten talvella potkukelkkailtiin kylille karkin ja lehtien ostoon. Kesällä sinne käveltiin ja nautittiin auringosta joka paistoi aina. Paitsi kerran kun olimme käymässä naisporukalla mökiltä mummon luona ja saimme puhelun että koiramummolan ukki on lähtenyt taivaaseen, se oli itkun paikka. Mutta muisto mummolasta muiden joukossa.

Mummo asui rivitalo-mallisessa vanhainkodissa ja niinpä myös mummon naapureista tuli minulle tuttuja. Mummot olivat riemuissaan kun pikkutyttö halusi käydä heitä tervehtimässä ja pikkutyttö taas oli innoissaan kun joka paikassa sai keksiä ja pullaa. Loppuviimein uskalsin käydä myös seinänaapurin luona joka oli ensin ihan tajuttoman pelottava tyyppi. Kyhhäykset ja muut koululehdet meni aina kaupaksi ja pikku-Minna tienasi lisää karkkirahaa. Vanhainkodin yhteistiloissa vietettiin pikkujouluja sekä mummojen ja pappojen täysiä kymppejä. Kakut oli valtavan kokoisia.  Muistan kyllä senkin kun naapurit yllättäen vaihtui. Se tarkoitti sitä että joku heistä kuoli. 

Muistan myös tunteen että aina ei olisi halunnut lähteä, olisi halunnut jäädä kotiin kavereiden luokse. Mutta kun lähti, oli onnellinen. Ja voi mitä antaisinkaan nyt, jos tuntisin hänet nyt. Tunnen samoin kaikista isovanhemmistani. Voi kun saisi jutella, kuunnella ja hellästi halata. Voi kun saisi.

Viimeisen kerran kävimme mummon luona siten että mummo oli jo sairaalassa. Koti oli tyhjä ja asuimme viikonlopun siellä miehen ja tytön kanssa, oli todella outoa. Viimeisen kerran näin mummon sairaalassa. Hän ei enää tunnistanut minua vaan luuli tytärtäni minuksi. Toisaalta se oli säikähdys mutta toisaalta aika mukavaa että tunnisti tuttuja piirteitä kuitenkin.
Silloin hyvästelin mummon ja toivoin silti aina että olisin käynyt vielä kerran. 

Mummo, mulla on ikävä sua. 
Minna/lts

ps. siitä on jo yli 13 vuotta ja silti vaan on ikävä.