Elämän pitkospuut

Olen viime päivinä itkeskellyt.

Olen ollut kuin raskaana, paitsi etten ole raskaana.

Olen itkeskellyt Vipen kanssa ulkoilemaan lähtiessä, poikani nauttii nii-iin paljon ulkoilusta. On hienoa nähdä hänet peuhaamassa onnellisena. Peuhaanhan minäkin tarpeeksi hänen kanssaan? Nyt kun vielä on mahdollisuus.

Kyynel silmässä vein tyttärenkin linja-autoasemalle vaikka tiesin että hän tulee takaisin jo kolmen päivän kuluessa. Vietinhän varmasti hänen kanssaan tarpeeksi aikaa pääsiäisenä? Nyt kun hän vielä käy suht usein kotona.

Itku kurkussa katselin yhtenä aamuna kun teini lähti kouluun reppu heiluen, ajattelin vain että miten iso ja hieno poika hän onkaan. Kuuntelenhan tarpeeksi tarkalla korvalla hänen höpötyksiään? Nyt kun hän vielä haluaa niitä äidille kertoa.

Kyynelpurskahdus tapahtui kun mietin miestäni, laitoin hänelle viestiä töihin että rakastan häntä ja häneltä tuli viestinä takaisin että ’Sama pyörii täälläkin mielessä’. Kerronhan ja näytänhän hänelle tarpeeksi usein sen miten hieno mies hän on. Koska hän on.

Siis ihan kuin olisin raskaana, mutten ole.

Mitäs sitten olen?

Olen onnellinen. Sekä haikea.

Haikeudella mietin aikaa kun olin Vipen kanssa kotona, kotiäitiaikaa. Haluaisin olla kotiäiti, mutten kuitenkaan haluaisi, koska viihdyn työssäni. Tulen aina alkukeväisin vähän haikeaksi kun mietin tulevaa kesää. Kesä on niin ihana aika että haluaisi saada siitä kaiken irti. Suurella haikeudella tajuan, taas kerran, miten nopeasti nämä lapseni kasvavat. Yksi on opiskelemassa itselleen ammattia, yksi porskuttelee yläastetta ja taaperoinen seikkailee meidän kanssa. Kaikki ovat vuorollaan ollut tiukasti äidin helmassa kiinni ja pikkuhiljaa irtautuvat sieltä.

Heillä on elämä edessään ja minä annan heidän mennä omia polkujaan, omanlaisiaan, omanlaisinaan. Rakennan vaan alkuun heille pitkospuita matkansa varrelle. Esikoinen rakentaa niitä jo itse, ihan täysin, minä vain kuljen mukana. Takana hiljaa ja valmiina, jos apua tarvitaan. Keskimmäinenkin jo rakentelee itse, mutta tarvitsee välillä sahaus- ja naulasapua. Pientä hiomista ja ehkä vähän juomavettäkin. Olen läsnä. Kuopus toimii vielä apurin roolissa, kantaa lautoja ja nauloja. Hävittelee työkaluja mutta yhdessä ne löydetään ja pitkospuuta saadaan eteenpäin, pikkuhiljaa. Hyvät niistä tulee.

Edessäni on siis viisi pitkospuuta. Kolmeen suuntaan ovat lähteneet lapset. Yhteen suuntaan menen minä, yksilönä. Ja sen viereisillä puilla menen mieheni kanssa, parina. Näistä pitkospuista syntyy minun perhe. 

Ja, koska minulla on nuo kaksi muutakin pitkospuuta, oma ja parisuhde, en jää märehtimään näihin haikeisiin lapsenkasvuitkuihini vaan annan itkujen tulla ja sitten jatkan rennosti matkaa. Onnellisena.

Pitkospuita pitkin taitelee,
Minna/lts