KalPa, KalPa!

KalPa.

Nuoruuteni intohimoinen harrastus. Fanitus.
Kaikki kotipelit käytiin
ja hallin takana pelien jälkeen pelaajat jututettiin,
nimmarit pyydeltiin ja kuvat oteltiin.
JOKA pelissä.

Fanipaidat päällä, liput liehuivat,
kädet läpsyivät,
jäähallin tunnelma,
huuto raikasi, kurkku kipeänä seuraavan viikon, 
kunnes taas uuteen peliin huutamaan.
Kannustamaan.

Dracula-karkkipussi, jokaikisessä pelissä.
Tunnettiin valmentajat ja vahtimestarit.
Halli oli meille kuin toinen koti, siellä tunsi elävänsä.
Olevansa menossa mukana.

Voitot nosti hurmokseen, häviöt masensivat.

Mutta toivo eli aina ja tsemppi ei hiipunut koskaan.
Omien puolella oltiin aina.

Vieraasmatsit tuli vietettyä tosi tiukasti kotona,
omassa huoneessa, radion äärellä.
Yksin tai ystävän kanssa.

Meillä olikin hyvä kannattajaporukka.
Uusia ystäviä, vanhoja ystäviä.
Mukaan houkuteltuja ystäviä.
Se kai siitä koko hommasta teki vieläkin hienompaa.

Pääsen siihen tunnelmaan vieläkin.
Mutta ihan sitä samaa fiilistä en ehkä tunne enää koskaan missään.
Paitsi hiukkasen muutama vuosi sitten kun oli Kalpan muistelupeli. 
Siellä oli tutut tyypit kentällä, itku silmässä katsomossa olin. 
Tunnelmat, muistot, haikeus. Ilo.

Nykyään, ajan ja rahan, vuoksi kannatus on jäänyt vain tsemppiin.
Omia tsemppaan ikuisesti, pohjalla ja pinnalla.

Muutamia pelejä vuodessa,
fani-pipo, fani-paita.
Liian vähän, 

mut onneksi minulla on ne kauniit muistot.

(ja valokuvat ja nimmarivihkot ja Mika Raution maila sekä pelipaita)

 

Nyt kaksi voittoa kahdesta pelistä takana on hyvä jatkaa tämä kausi eteenpäin,
kohti voittoa!
 

Go KalPa go!