Kunnia Nenälle.

Vitsit, minä tein tämmösen postauksen tuossa joulun alla, mutta jostain kiiresyistä se jäi julkaisematta. Enkä muistanut sitä ennenkuin tänään kun tuli Nenän kanssa sivuttua aihetta.. Joten tässä se tulee – Kunnia Nenälle!

Tässä koitettiin kovasti ottaa PikkuV:n kanssa nenät vastakkain kuvaa jonka olisin Nenälle lähettänyt, onnistumatta..

Nenäsiskolleni.

 

Olen viime päivinä miettinyt paljon rakasta ystävääni joka kaikeksi murheekseni asuu kaukana, kokonaan toisessa maassa. Hän on usein mielessäni ja joskus sitten vielä enemmänkin. Kuten näin joulun alla.

Asumme toisistamme kaukana mutta aina kun näemme, on molemmilla tunne kuin emme erossa olisi olleetkaan.
Sydämemme ilmeisesti asuvat lähekkäin.

 

Tutustuimme jo pikku plikkoina toisiimme yhteisen ystävämme kautta jääkiekkopelien merkeissä. Muistan jo silloin ajatelleeni että siinäpä vasta superi tyyppi.
En yhtään muista näimmekö silloin kuitenkaan muualla kuin kyseisissä peleissä.

Kuitenkin muutama vuosi myöhemmin kun minä muutin äitini kanssa samaan kaupunginosaan, ei kauaa mennyt kun me sukulaissielut löysimme toisemme.
Sehän olisi varmasti tapahtunut ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa (nenämme olisi kyllä haistaneet toistemme luokse kauempaakin)

Pyörimme alkuun samoissa isoissa porukoissa ja pikkuhiljaa tuosta isosta porukasta erottui meidän neljän hengen tyttöpoppoo. Me olimme sitten toisten porukoiden kanssa ristiin rastiin. Siis tosi sekavaa mut enivei pointti on se että sieltä me löydyttiin. Kaikkien porukoiden seasta.
Neljä tyttöä muuttui pikkuhiljaa kolmeksi ja kesä-94 oli Elämämme kesä.
Voi että mikä kesä.
Oltiin nuoria, villejä ja elämä oli oikein rentoa. Ei minkäänlaisia velvotteita mihinkään suuntaan.
Kunhan olla pelmuttiin. 
Näin jälkeenpäin tuntuu että se oli lämpimin kesä mitä ikinä (tietysti lapsuuden intiaanikesien jälkeen), voiskohan se ollakin?
Vai johtuuko se vain niistä hyvistä ja lämpimistä muistoista?

Kesä oli hulvaton ja hektinen, koko ajan oltiin menossa. Ympärillä oli hauskaa porukkaa.
Oli tuplabasareita ja mustia ja pilkullisia polkupyöriä.
Oli jäätelöä ja uimista. Pieniä shoppailuretkiä ja Koh-lausuntaa. Piimää ja pillereitä.
Oli tulta ja tappuraa. Risteiltiin ja mökkeiltiin. Nautittiin kesästä.

Nämä kaksi tyttöstä joiden kanssa kesän vietin, on minulle ehdottomasti rakkaimpien ihmisteni joukossa.
Mielettömiä flikkoja molemmat, lav juu! Yhä edelleen ja ikuisesti!

 

Nenulin kanssa sitten tuon kesän loputtua riitaannuttiin, syyt siihen on monikiemuraiset, joskin yllätys yllätys, niihin liittyy miehet, ainakin osittain.. Pahimmankin välikatkoksen aikana meillä silti oli tietynlainen salainen yhteys, yhteys, joka vieläkin saa sydämen nauramaan. Kuten saa myös tuo riita.

Hupsuja oltiin kun riideltiin, mutta toisaalta,
sen jälkeen kun asia viimein kunnolla sovittiin, oltiinkin yllättäen läheisempiä kuin koskaan.
Riita lähensi meitä tavalla mitä ei osata itsekään selittää. Muutenkin meidän välillä on jotain normaali-ystävyyttä syvempää. Ainakin omasta mielestämme.
Ja toisaalta myös lähipiirimme mielestä. Meitä on aina luultu siskoksiksi, jopa kaksosiksi.
Myös meille täysin tuntemattomat ihmiset ovat tulleet hämmästelemään samannäköisyyttämme, keskellä katua. Työkaverimme, sukulaisemme, jopa omat äitimme.

Tästähän tulee myös nimityksemme Nenä-siskot.
Meidän nenämme on niin samanlaiset kyömynokat kuin vain voi olla.
Joskus itsekin hämääntyy valokuvista luulemaan itseeän häneksi ja häntä itsekseni. 
Meidän samankaltaisuutemme ei edes lopu ulkoiseen habitukseen vaan olemme todella samankaltaiset muutenkin, vaikkakin toisaalta taas aivan erilaiset.
Jopa meidän miehemme on ihmetelleet asiaa.
Meillä toimii myös telepatia, noinniinkuin ihan oi-ke-as-ti.

 

Saamme toisemme nauramaan. Osaamme lohduttaa toisiamme.
Saamme toisemme myös itkemään.
Ikävä on jatkuva, varmasti kouriintuntuva jana Suomen ja Ruotsin välissä.
Emme melkovarmasti ikinä tule asumaan samassa maassa vaan joudumme kestämään välimatkan iän-kaiken. Haasteita meidän elämässä kuitenkin on aina ollut, jopa niin paljon että vitsailemme jo asiasta. Toisaalta tämä eri paikoissa asuminen on antanut suhteellemme tietynlaista etäisyyttä jonka ansiosta näemme ystävyytemme selkeämmin ja osaamme arvostaa sitä enemmän. Ehkä. Tai ehkä se saattaisi olla vielä kukoistavampi jos pääsisimme oikeasti elämään toistemme arjessa. Jos pääsisimme hengailemaan toistemme elämään enemmän. Sitä ei voi tietää.

 

Riidan sopimisen jälkeen olemme kokeneet yhdessä paljon asioita, mm. kaasoilleet toisillemme, mökkeilleet paljon, biletetty, juhlittu kaikki mahdolliset juhlat yhdessä, oltu toistemme tukena, pelailtu, naurettu, itketty, hassuteltu. Ollaan käyty konserteissa, harrastettu kulttuuria ja meillä on ollut kummilapsi Kolumbiassa. Tällä hetkellä minulla pyörii miljoona pientä asiaa ja hetkeä mielessäni. Naurattaa, poskeni oikein hehkuvat kun uusia juttuja vain tulee mieleeni, pieniä sanontoja, ihania paikkoja, hassuja kohtauksia, noloja sattumuksia, rentoja hetkiä, kiireisiä kohtaamisia, pitkiä puheluita, hassuja lahjoja, liikuttavia saamisia.
Herkutteluhetkiä, viinin huuruisia elämän pohdiskeluja aina aamuun asti.
Muutama kännikin on otettu ja miehistäkin juteltu, niitä paljon pohdiskeltu.

Ollaan myös aina oltu kirjeenvaihdossa, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta joka vuosi on kirjoitettu toisillemme vähintään The Joulukirje. Pitkä maratoonikirje jonka kirjoittaminen aloitetaan jo loka-marraskuussa ja jonka toinen saa lukea jouluaattona.
Pieni oma hetki rakkaan ystävän ’seurassa’ yhtenä vuoden tärkeänä päivänä. Yleensä olemme vielä soittaneet lukemisen jälkeen toisillemme aaton ja kirjeen pikatunnelmat.
Joulu onkin ainoa juhla jota emme ole vielä yhdessä viettäneet, kovasti paljon olemme sitä kyllä suunnitelleet että pitäisi. Katsotaan josko me joskus saisimme perheemme kaikki Nenät samaan paikkaan. Siitä se vasta soppa syntyisi kun kaksi jouluhullua laittaisi hihat heilumaan.

 

Myös Nenulin lapsista on tullut minulle erityisen tärkeät, vaikkakin vaikea välimatka tekee heihin tutustumisen hieman hankalaksi. Myös minun lapset, varsinkin esikoinen, on Nenulin sydäntä lähellä. Kummeiksi emme ole toisiamme pyytäneet. Se ajautui siihen tilanteeseen vähän vahingossa ja sitten päätimme että kun olemme toistemme ja lastemme elämässä joka tapauksessa niin ei tarvitse olla kummi, vaan ollaan vähän niinkuin extrakummeja. Turvallisia, rakastavia aikuisia kun ei lapsilla ikinä liikaa ole. Hyvä sopimus ollut. 

 

Luulen että aikalailla samanlaistahan tämä on kuin monella muullakin ystäväparilla, mutta silti me ollaan sitä mieltä Nenun kanssa että tässä on jotain enemmän. Ja saadaanhan me ollakin sitä mieltä että me ollaan maailman paras kaksikko. Koska jos me ei oltaisi sitä mieltä niin mitäs järkeä tässä olisi.

 

Sanoin kaason puheessani Nenulille että hän on todellakin löytänyt miehen jonka kylkiluusta hänet on tehty, ja lisäsin että sen lisäksi hänet on tehty myös minun nenäluustani. Hih hih.

 

Tämä oli tämmönen kunniahuuto Nenäsiskolleni. Hän on upea ihminen, rento maailmanmatkaaja joka osaa nauttia elämästään. Lojaali, luotettava ja rehellinen. Sellainen on Nenä. No, ehkä hän on hieman (hieman..) myös hajamielinenkin. Ihana hössöntössö ystäväni.

Toivottavasti ikuisesti. Nyt takana jo yli 20 vuotta. 

 

Nenä on sanonut joskus että ei saa ikinä sanoa ei ikinä. No, en sanonut, vaan sanoin ikuisesti.

 

Tämän kappaleen Nenä on minulle joskus omistanut:

 

You and me
We used to be together
Every day together always

I really feel 
I’m losing my best friend
I can’t believe this could be the end

It looks as though you’re letting go
And if it’s real
Well I don’t want to know

Don’t speak 
I know what you’re saying
So please stop explaning 
Don’t tell me ’cause it hurts
Don’t speak I know what you’re thinking 
I don’t need your reasons
Don’t tell me ’cause it hurts

Our memories
They can be inviting
But some are altogether
Mighty frightening

As we die both you and I 
With my head in my hands I sit and cry

Chrous

It’s all ending
I gotta stop pretending who we are…
You and me
I can se us dying…are we?