Kuva hymystä, kuva kengästä..

DSC_8403.JPG

DSC_8406.JPG

DSC_8418.JPG

DSC_8419.JPG

DSC_8424.JPG

DSC_8426.JPG

DSC_8428.JPG

DSC_8430.JPG

DSC_8431.JPG

DSC_8432.JPG

DSC_8433.JPG

Olen niin kauan kuin muistan, tai siis minä ja mieheni ollaan. (ollaan niin hitsauduttu yhteen tuon miekkosen kanssa näitten vuosien aikana että puhun usein yksikössä minä, vaikka tarkoitan meitä..) Niin, siis ollaan oltu valokuvauksesta kiinnostuneita jo kauan ja intohimoisesti. Minä ruikutin itselleni aikoinaan jo rippilahjaksi kameran ja sen jälkeen on kuvia tullutkin säännöllisesti. Välillä vähemmän ja useammin enemmän. Meillä kävi niin hyvä tsäkä mieheni kanssa että alkutaipaleillamme läheinen tuttumme oli valokuvaliikkeessä töissä joten saimme kuvat aikalailla ilmaiseksi. Iiiiiiso etu silloin. Nykyäänhän ei tarvitse enää miettiä samalla tavalla kuvan hintaa. Tosin nyt se hinta onkin sitten nuissa paremmissa laitteissa. Niin miehen kuin minunkin isät ovat ihan samanlaisia, tosi kovia valokuvaajamiehiä. Molemmilla on aina roikkunut kamera olalla ja sieltä se varmasti on molempiin meistäkin periytynyt. Naurettiin viimeisimmissä pippaloissamme kavereiden kanssa sille että meillä on todistusaineistoa melkein joka ikisestä hetkestä mitä heillekin on tapahtunut, hihi.

On siis kuvattu paljon, niin arkena kuin juhlassa, reissuissa ja kotona joten ei siis hirmuinen ihme ole että järjestelmäkamera-aika on vienyt meidät täysin mennessään. Kuvaus on nykyään ammattimaisempaa, joskin meidän parivaljakossa se tekniikkataituri on mies ja minä olen sitten enempi sellainen fiilistelykuvaaja. Ihan toimivaa.

Ajatus tähän postaukseen kuitenkin nyt lähti siitä että minä näen, (tai siis me molemmat, tässä se nähtiin taas..) elämän valokuvina. Näen koko aika ja joka paikassa tilanteita ja tapauksia valokuvaan. Joka ikinen asia on mielestäni valokuvan arvoinen. Niin monessa asiassa on kauneutta joka ansaitsee tulla ikuistetuksi. (Apua kun en osaa tätä selvemmin kirjoittaa). Me miehen kanssa usein, jos kamera ei ole mukana, sanotaan jostain maisemasta että nyt ois kuvan arvoinen paikka. Viimeksi eilen kun ajeltiin kaupoilta kotiin, molemmilla uudet aurinkolasit päässä, omalle parkkipaikalle kääntyessä, miltei samaan ääneen, katsottiin taivasta ruskeilla linsseillämme, ja sanottiin että ’Nyt pitäis kuvata, on aika dramaattinen’ Tai kun viime viikolla ajelimme kaupungilla ja pikkuisella sivutiellä käveli lierihattuinen nainen ja samaan aikaan toiseen suuntaan nainen kaksi lasta käsissään, auringonvalo iski just sopivasta kulmasta, oi mikä kuva olisi tullut, ja samaan aikaan sen miehen kanssa huomasimme, taas.

Eniten rakastan ’asetelmien’ kuvausta, enkä nyt tarkoita sellaisten harkitusti tehtyjen asetelmien kuvausta. Vaan sellaista oikeiden asetelmien, sellaisten jossa näkyy elämä. Jotka tulevat itsestään ja vahingossa, puolihuolimattomasti. Jossa joku purtilo ilmestyy sukan viereen joka on ilmestynyt korin viereen, ja kassikin liittyy vähän ajan kuluttua seuraan. Tai jossa rekka-auto tipahtaa kiven viereen ja pieni kukka kasvaa siinä sivussa. Tai kun itsetehty aseteltu asetelma jostain syystä rikkoutuu, kun joku lapsista tai yleensä myös mies on tuonut siihen jotain siihen kuulumatonta. Ne on kuvan arvoisia paikkoja. Ne on elämää!

Olin pitkään sitä mieltä että kännykässä ei tarvita hyvää kameraa mutta nyt kun se on siinä, niin joo-o, tuleehan sitä ’aika paljon’ käytettyä. Ja kun siinä nyt on niin hyvä kamera ja niitä kuvia tulee otettua, niin tulihan sitä sinne Instagrammiin nuiden suvun nuorikoiden perässä liityttyä. Ja nyt kun sinne liittyi, niin yllätys yllätys, siihen jäi vähän koukkuun. Ja juurikin siitä syystä että näen kaiken valokuvina. Ihan oikeasti. Saisin laitettua tuonne instaan about 100 kuvaa päivässä mutta koitan pidättäytyä sellaisessa kahden päivätahdissa, haha. Ja nyt en vitsaile. =D 

Että pitikin liittyä.

Mutta sellasta, aika ironista (vai onko se edes ironista?) että juurikin tälläiseen valokuvauksesta kertovaan postaukseen oli jäänyt ISO-arvot vähän vituralleen kameraan ja tämä valokuvaaja ei ollut sitä huomannut, joten kuvat ovat hieman rakeisia. Loistavaa.

Jaahas, alan tästä siirtyä tuon pikkumiehen komenneltavaksi joten 

kohti juhannusta ja sen yli!
Minna/lts

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *