Lapset tehdään…

…jos saadaan!

 

 

Minulla ja miehelläni on kolme lasta. 18-vuotias tyttö, 12-vuotias poika ja pian 2-vuotias poika. Kaikki on siis saman miehen kanssa.
Ikäerot eivät ole suunniteltuja vaan elämän johdattamaa polkua.
 

Esikoinen ilmoitti tulostaan kun olin 17-vuotias, eli itsekin vain lapsi vasta. Teimme raskaustestin kummipoikani syntymäpäivänä kotiin saavuttuamme kun yhtäkkiä vain tajusin että kuukautisten olisi ehkä jo pitänyt alkaa yli kaksi viikkoa sitten. Testi näytti plussaa ja minua itketti. Kovasti. Meille oli tullut siskoni lapsi yökylään ja hän ihmetteli mieheltäni että miksi M-täti itkee. Minua itketti, vaikka olimme nuoresta iästämme huolimatta jo usein miettineet miehen kanssa että lapsia tehdään kyllä. Olimme paljon tekemisissä siskojeni lasten kanssa joten pienet lapset eivät olleet meille vieras juttu ollenkaan. Silti siis itketti. Jännityksestä, pelosta, ilosta. Mitä äiti sanoo!? Asuimme silloin jo miehen kanssa yhdessä. Olimme asuneet noin puoli vuotta.

Kirjasimme plussat ja miinukset, puolesta ja vastaan. Miinuksia tuli aina rahasta opiskelujen puutteeseen ja plussia tuli yksi; vauva. Silti jo silloin, sillä hetkellä kun näitä paperille listasimme, olimme varmoja yhdestä asiasta. Teemme vauvan.
Ja niin teimme.

 

Ihanan, suloisen tyttären. Tällä hetkellä jos tekisin listan, tulisi plussia paljon ja miinuksia ei yhtään. Eli ihan oli hyvä päätös nuorilta ihmisiltä silloin. Elimme onnellista aikaa, lapsi tuli meille nuorina mutta emme olleet asiasta yhtään paniikissa. Lapsi asettui elämäämme täysin luonnollisesti. Lumpsahti kuin viimeinen pala palapeliin. 

 

Tyttären ja pojan ikäero on kuusi vuotta. Siinä välissä on monta vuotta yrittämistä. Toisen lapsen suunnittelua. Välillä yritimme, välillä emme. Tuskastuimme aika ajoin. Koimme yhden keskenmenonkin. Emme olleet ikinä miettineet miehen kanssa kuika monta lasta haluaisimme, olimme ajatelleet että se tulee mitä tulee. Kuitenkaan emme ajatelleet koskaan että lapsiluku jäisi yhteen. Kun tytär oli 5-vuotias, yritimme jälleen, kunnes päätimme luovuttaa silloisen elämäntilanteen vuoksi.
Luovutuspäätöksen tehtyämme ei mennyt kuin pari kuukautta kun yhtäkkiä minulle tuli ’jännä dejavuu’- tunne ja kuten arvelinkin, raskaustesti näytti plussaa. Sillä hetkellä kun sen tein, oli mies kaverinsa varpajaisissa joista lähti uutisen kuultuaan varsin pikaisesti takaisin kotiin luokseni fiilistelemään. Olimme onnemme kukkuloilla. Kaikki muut suunnitelmat saivat väistyä, meille tulee vauva!

 

Ja vauvahan tuli, ihana  pikkuinen poika. Ajattelimme usein miten onnellisia saammekaan olla kun meillä on kaksi tervettä lasta ja vieläpä tyttö ja poika, molemmat. Pitkään olimmekin sitä mieltä että kaksi meille riittää, on niin helppo reissatakin kun molemmille on yksi huollettava. 2+2 on hyvä, paras. Kotiin mahtuu sopivasti ja muutenkin kaikin puolin näin vaan on hyvä. Pieniä vauvakuume-aaltoja iski molemmille tasaisin välein, välillä toiselle, välillä toiselle, useammin tietysti minulle. Ne meni kuitenkin aina varsin pian ohi. Saimme kuitenkin mennä ja tulla jo melkein miten halusimme. Lapset alkoivat olla isoja ja heille järjestyi hoitoa ihan milloin vain. Elimme tietyllä tavalla sellaista aikaa jota toiset parit elävät ennenkuin tekevät lapsensa. Perheemme oli siinä, olimme onnellisia ja tyytyväisiä. Hommasimme kolme kissaa ja ajattelimme että ne on meidän viimeiset vauvamme.

Kunnes ..

 

 

Kerran eräällä kävelylenkillämme kerroin miehelle hieman ujostellen että minulla on Vauvakuume, ollut jo pidemmän aikaa. Ja ehkä vähän kovempana kuin ennen. Yllättäen mies kertoi miettineensä samaa jo jonkin aikaa. Hänelläkin oli vauvakuume. Meillä oli yhtäaikaa vauvakuume!

Rupesimmepa ajattelemaan asiaa tarkemmin. Monet monet lenkit kuljimme ja asiaa puimme. Mietimme ja pohdimme. Asia oli meille iso, olimme jo kuitenkin kasvattaneet lapsemme isoiksi, olimme vakiintuneet silloiseen elämäämme. Rahallisestikin asiaa mietimme, sekä kotimme tiloja huomioiden. Tietysti mietimme myös ikäämme, vaikkakin monethan tekevät tässä iässä vasta sen ensimmäisen lapsensa, ja meille se olisi se viimeinen.
Loppujen lopuksi, kaikki mutkatkin mietittyämme, jännityksellä ja ilolla päätimme että vauva saa tulla jos on tullakseen. Ja on erittäin tervetullut. Laitoimme ikiemme vuoksi hommalle tietynlaisen ’määräajan’.

 

Emme kertoneet asiasta kuin muutamalle lähimmälle ihmisellemme koska emme halunneet minkäänlaista painetta asiaan vaan halusimme ihan oikeasti mennä asenteella ’tulee jos on tullakseen’. Rennosti.
No, toki sitä piti sitten kuitenkin ostella ovulaatiotestejä sunmuita apukeinoja koska niitä nyt tarjolla on. Sitten, kerta toisensa jälkeen kun pettymys kuukausi kuukaudelta tuli aina, aloimme pikkuhiljaa luovuttamaan. Toivo hiipui ja hiipui. Hieman masentuneena totesimme että se taisi olla tässä, tai pidetään ainakin taukoa ’yrittämisessä’. Haikea päätös. Ei meille enää.. Suretti.

 

Kun päätös oli tehty, helpotti vähän, pikkuhiljaa. Sitä jo alkoi elämään uudelleen sitä kaksipluskaksielämää.

Eräänä kirpeänä pakkasaamuna sunnuntaina lähdin itsekseni kävelylenkille ja tunsin itseni kummallisen iloiseksi ja voimakkaaksi. Kävin mielessäni itseäni läpi ja olin jotenkin tosi tyytyväinen itseeni ja elämääni. Ihmettelin asiaa miehellekin kun lenkiltä kotiuduin. Siitä hetkestä parin viikon päästä tajusin ihan yhtäkkiä että taas on jotain myöhässä. Tein testin kertomatta sillä kertaa miehellekään, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja sieltä napsahti plussa! Plussa! Uskomatonta. En tiennyt itkeäkö vai nauraako. Nauroin, vessassa yksinäni. Olin kuin sumussa  kun odottelin miestäni töistä kotiin ja pelasin poikani kanssa jalkapalloa olohuoneessa. Mies tuli, kirjoitin hänelle lapulle, etteivät lapset kuule, sanat ’Olen raskaana, älä huuda, hys’
 

Mies oli asiasta ihan yhtä häkeltynyt kuin minäkin. Hänkin nauroi, paljon. Niin paljon että lapsetkin kysyivät miksi iskä nauraa. Lähdimme lenkille taas juttelemaan. Ja olihan se ensihäkeltymisen jälkeen maailman paras uutinen. Olimme ihan pistoksissa ja maailman onnellisimpia.

Ja sitten, jo kolmannen kerran terve, suloinen vauvamme syntyi. Pulleroinen poika. Ikäero siskoon 16 ja veljeen 10 vuotta.

 

 

Tätä tunnetta ei voi sanoin kuvata miten onnellinen kaikista lapsistani olen. Vauva toi perheeseemme puuttuvan palasen, josta emme edes tienneet että se puuttui. Hän on meidän fifth element. Tärkeä pala meidän elämässämme. Olemme kertakaikkiaan täysi perhe nyt. En edes osaa kuvitella enää elämäämme ilman Vipeä. 

 

Äidin rakkaus, asia jota ei voi selittää mutta mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Yhtään väheksymättä isän rakkautta.

 

Eli ihan tekemällä nämä lapset on tehty, kun on kerran saatu. Ikäerot ovat syntyneet ’vahingossa’, kohtaloiden oikuista ja niillä on varmasti joku merkitys. Minä en osaa sanoa yhtään miinuspuolta näistä isoista ikäeroista. Pelkkää plussaa. Heistä on seuraa toisilleen iästä huolimatta, heistä on apua toisilleen ja meille vanhemmille. Isommat voivat jo toimia lapsenvahteina mutta kuitenkin heistä on myös leikkimä/riehumaseuraa. Kukaan ei ole koskaan tuntenut toisistaan mustasukkaisuutta (liiemmin) koska ovat olleet jo tarpeeksi isoja ymmärtääkseen että vauva tai ylipäänsä toinenkin lapsi vie aikaa. Lisäksi olemme aina tehneet lastemme kanssa yksin sekä yhdessä lapselle sen hetkiseen ikäänsä liittyviä asioita sen verran paljon ettei heidän ole tarvinnut tuntea itseään mustasukkaiseksi. Jokaisen yksilönä huomioiden. Siinä asiassa onkin helpompaa juuri iso ikäero kun voi lähteä vain yhden kanssa eikä toinen tunne oloaan ’jätetyksi’. Olemme myös saaneet keskittyä jokaisen vauva-aikaan täysillä. Jokainen vauva on saanut ansaitsemansa huomion. Nautiskellen.

 

Elämämme/arkemme on nykyään myös hyvin monenlaisia asioita sisältävä,  kun on ’vauva’-juttuja, on teinin kaveri- ja koulu- harrastusjuttua ja on tyttären seurustelua ja aikuistumisen tuomia haasteita ja lupauksia. Koen tämän äärimmäisenä rikkautena ja luulenkin että juuri tästä syystä pystyn samaistumaan aika monen ihmisen tuntemuksiin ja elämäntilanteisiin. Sitä kautta myös ymmärrän ihmisiä. Kolmen näin eri-ikäisen kanssa osaan luultavasti myös aika hyvin suhteuttaa asioita. Laittaa asiat omiin, oikeisiin uomiinsa. 

Pienestä ikäerosta en osaa sanoa mitään puoleen toiseen, joten varmasti siinä on paljonkin hyviä puolia joita en osaa ottaa huomioon. En vain millään keksi mitään, mikä olisi käynyt meidän perheellemme paremmin kuin tämä. Lapsia on tullut vähän niinkuin tiputellen, elämäntilanteisiimme sopivasti tupsahtaen.

 

On uskomatonta että nämä kolme hienoa lasta olen tuon rakkaan mieheni kanssa tehnyt ja kasvattanut. Että ensimmäinen heistä on jo lukiossa, hyvin pärjäten. Toinen on ihanan taiteellinen ja puhelias pojanpallero-teini ja kolmas meidän kaikkien mussukka, hupiveikko Töyhtöliini.
Kolme upeaa lasta. Minulla.

 

Suurperheen äitinä on helppo hymyillä.

 

(kuvat on aamulta kun leikimme kotimme pintoihin heijastavalla ’sateenkaarella’)

 

Ps. Seuraavan kerran kun ’meille tulee vauva’, se on lapsenlapsi..