Luonnonvoimaa Korkeakoskelta

Yksi perheemme pitkäaikaisimmista perinteistä on keväinen/kesäinen retkipäivä Korkeakoskella Maaningalla. Jokainen lapsistamme on vain muutaman kuukauden (esikoinen parin viikon) ikäisenä vieraillut paikassa ensi kerran.

Paikka on kertakaikkiaan huumaava paikka josta löytää jokaikisellä kerralla jotain uutta. Olemme käyttäneet siellä myös joitain tuttaviamme ja jokainen vuorollaan on ihastunut paikkaan. Olemme paistaneet grillipaikalla milloin makkaraa milloin syöneet eväsleipiä, syöneet myös monet monet jäätelöt kahvilassa, kuten nytkin ja ihastelleet välillä isoja, välillä pienempiä kuohuja mutta aina erittäin mahtavia maisemia. 

Paikka on muuten täysin luonnonmukainen lukuunottamatta pitkiä portaita jotka vievät kosken alapuolelle. Muistan muutamia vuosia kun portaat on olleet todella huonossa kunnossa ja silti me olemme sinne sisseilleet. Tällä hetkellä ne on erittäin hyvässä kunnossa ja alas kannattaa mennä vaikka se kuntoa vaatiikiin. Puhumattakaan paluumatkasta ylös. Maitohapoille menee..

Veden kuohuja voisin katsella vaikka kuinka pitkään. Ne rauhoittaa ja rentouttaa. Äänikin on mieletön. Sellaista kohinaa ettei ihan putouksen juurella toinna kovin kaukaa toiselle puhua. ’Mitä, mitä, mitä’ oli tänäänkin meidän yleisin sana

Poika: ’ISIIII, TÄÄLLÄ ON LIHANSYÖJÄKASVEJAAA!! TULE KUVAAMAAN!!’ Isi: ’MITÄÄÄ??!!’
Äiti:’ OTA MEISTÄ KUVA KUN ME KAIKKI OLLAAN TÄSSÄÄÄ!!’ Isi: ’MITÄÄÄ??!’
Äiti: ’VIPELTÄ TIPPUU LIPPISSSS!!’ Tytär: ’MITÄÄÄÄ???!!’
Poika: ’MENNÄÄNKÖ TÄSTÄ?’ Äiti: ’MITÄÄÄ??!’
jne. hihi

Vipekin oli erittäin innoissaan kulkemassa puita ja kiviä pitkin, mitä vaikeampi maasto, sitä enemmän Vipeä nauratti. Vipe on kyllä sellainen luonnonpoika ettei mitään järkeä, mutta sitähän me miehen kanssa tavoitellaankin. Myös isommat lapset tykkäävät liikkua luonnossa. Tytär rentoutuen ja poika seikkaillen. Tänään meillä olikin Henen kanssa melkoiset seikkailut, jopa niinkin hurjat että äidillä meinasi välillä nousta tukka pystyyn mutta sitten unohdin äitiyteni ja pistin menemään, pitäähän sitä ottaa riskejä ja jännitystä elämään!
Meillä oli Henen kanssa oikein hauskaa.

Lihansyöjäkasvit..

Henen ja minun agendan (seikkailun) vuoksi emme tällä kertaa tulleetkaan portaita ylös vaan lähdimme kahdelleen etsimään poistumista toisesta suunnasta. Löysimme sen ja lisäksi vielä kesäisestä kelistä huolimatta jäätäkin. Sen jälkeen kun olimme vihdoin päässeet vesistön yli, oli edessämme tiukka nousu. Se oli yllättävän rankka sammalta pitkin mutta oli se myös palkitsevaa. Päivän kuntoilut tuli kyllä siinä!

Kahvilassa, jota on hyvä kannattaa edes jäätelöjen ja kahvien verran joka kerta, että paikka varmasti pysyy ilonamme, oli hauska servettiteline-idea.

Herkuttelun jälkeen ihailimme vielä hetken maisemia ennen automatkaa kotia kohti.

Voi mitkä kauniit kuohut!

Kännykuva kameramiehestä joka melkein menee kuohuun seisomaan että saa täydellisen kuvan myllynkivestä. Myllynkivestä, joka on vuoden 1890 tulvan mukana joutunut koskeen. Tulvan, joka vei paikallisten talojenomistaman kosken yläjuoksulla sijaitsevan vesimyllyn.

Kosken, jota me rakastetaan!

Matkalla kotiin pysähdyimme jo tutuksi tulleelle lintutornille katsomaan josko olisi ollut vaikka kurkia pellolla. 

Ei ollut, mutta perhonen oli, ja kauniit, hauskatkin pilvet. 

Ihana päivä, täydellinen keli. 
Täydellinen päivä, ihana keli.

Seuraava retkemme pitää ajoittaa syksylle koska jostain syystä emme ole ikinä käyneet siellä silloin. Ehkä olemme olleet malttamattomia tai ehkä syyskiireet ovat vieneet mennessään. Joka tapauksessa luonto on siellä silloin varmasti näkemisen arvoinen!