Mun mummoni muni mun mammani, mun mammani muni mun

Ystävälläni oli tänään facebookissa mummo-aiheinen päivitys ja minä yhtäkkiä muistin että minullahan on täällä luonnoksissa kuukausi sitten tehty mummo/ukki-postaus, jota en jostain syystä silloin vielä julkaissut. Julkaisen sen nyt. 

*****

Mikä onni on että on olemassa mummot ja ukit. 

Mun muruni matkalla mummollaan

Omat molemmat mummo-muistoni menevät yli kymmenen vuoden päähän. Ukki-muistoni vielä pidemmälle. 

Muistan kuitenkin vielä elävästi kun sain kuulla minun rakkaan ukkini kuolemasta. Olimme äitini, hänen ystävänsä ja lapsensa (joka oli minun paras ystäväni) kanssa toisessa mummolassani kun äiti sai puhelun. Äiti alkoi itkemään puhelimessa, jolloin minä tajusin jotenkin heti että nyt on maailmasta lähtenyt jotain tärkeää. Silloin itkin, itkin niinkuin lapsi vain voi itkeä ja kaivata.

Hän oli minun V-Ukki♥ Minun rakas lempiukki. Ukki, jonka kanssa savustin muikkuja ja hakkasin halkoja. Minun ukki joka oli lempeä ja turvallinen. Minun ukki joka oli ollut sodassa puolustamassa tätä maatamme ja minun ukki jolla oli piilopullo halkovarastossa. Minun ukki joka nosti minut ison hevosen selkään ja kertoi minulle juttuja. Minun ukki joka aina meidän lähtiessämme kotiin, antoi keittiön hyllyn päältä setelin. Karkkirahaa. 

Minulla on paljon muistoja myös A-M-mummostani. Hän oli minun iki-ihana mummini♥ Tärkeitä muistoja hänestä on se kun hän minun ollessani ensimmäisellä luokalla, asui meillä jonkun aikaa ja vietti aamuja kanssani minun vedellessä näkkäriä ja kaakaota naamaan, ja se kun hän mökissään istui hellan vieressä ja paisteli milloin puuroa ja milloin muuta ruokaa. Muistan myös hänen söpön päästä vedettävän sänkynsä joka sijaitsi tuvan nurkassa.
​
Eniten muistoja minulla on ajasta kun hän jo asui vanhainkodissa, muistan kun kävin syömässä hänen kaapista lusikalla pellavansiemeniä ja keittiön tasoilla kulkevat muurahaisarmeijat. Mummon olohuoneen pöydällä oli aina karkkia, useimmiten anista tai eucalyptusta, ja Fazerin parhaita. Joka sunnuntai mummo seurasi televisiosta kirkon menot ja ne oli itsellekin siten aika raukeita aamuja. Muistan usein ihailleeni mummon kukkahyllya ja ajatelleeni että itsekin sellaisen haluan sitten aikuisena. Muistan myös mummon mukavat mummonaapurit joiden kanssa usein juteltiin kun istuttiin mummon kanssa ulkorappusilla. Muistan myös kuinka mummo huononi ja kuinka hän ei minua enää tunnistanut kuin viimeisen kerran näimme. 

Toinen ukkini eli H-ukkini kuoli jo ollessani esikouluikäinen. Muistan kuitenkin sen kuinka mummolakaverini kanssa hyökkäsimme aina ukin kimppuun ja vaadimme häneltä tarinoita, tai muuten vaan halusimme painia. Tai sellainen (myös vahvistettu) muistikuva minulla ainakin on. Kaippa me myös toivoimme että ukki antaisi meille vähän purkkaa tai karkkia. Muistan myös että ukki osasi olla aika tuima, varsinkin jos menimme hänen sänkynsä yläpuolella olevalle kaapille. Kaapissa oli kankaasta tehdyt ovet ja se oli niiiiiin kielletty paikka mutta Ah, niin kutkuttavan mielenkiintoinen.. Vanhempana saimme tietää että kaappi sisälsi ukin lääkkeitä eikä sinne siksi ollut asiaa. 

Toinen mummonikin oli vanhan ajan tuima ja topakka mummo, vähän pelottavakin lapsen silmin mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi kiva. Suurimmat muistot tulevat ainakin lapsen silmin hurjan isoista karjalanpiirakan leipomissessioista. Keittiö oli täynnä naisihmisiä ja taikinaa ja jauhoja ja leivinuuni oli päällä koko päivän. Me lapsetkin saimme painaa lasilla taikinaan renkaita joita naiset sitten kaulivat oikeaan muotoon. Ja voi että sitä tuoreen piirakan makua, sitä ei kyllä voita mikään!

Kapun piirustus vuosien takaa

Muutenkin A-mummosta tulee mieleen kaikenlainen ruoan kanssa puuhastelu, sipulisäkit seinillä ja maidonhakureissut navetasta. Mummolla oli aina tuoretta maitoa kannussa koska hän ei tykännyt kaupan maidosta. Ja entäs ruokahuone, ihan vaan muutaman kerran mummo minut sieltä löysi ihailemasta hyllyissä olevia tavaroita, jauhoja, sokereita, keksejä, ja taisipa komentaa pois.. Mummo oli kiireinen maatilan emäntä joten näin vanhemmalla iällä ymmärrän täysin hänen tuiman olemuksensa, ei siinä kovin paljoa ole ollut aikaa leikkiä lasten kanssa, saatikka leperrellä niille turhia. Mukava mummo hän kuitenkin oli.

Isovanhemmat on siis onni ja heillä on iso merkitys ihmisen elämään, muistojen myötä. Ainoa mitä vain omalta osaltani olisin toivonut, on se että olisin tuntenut heidät pidempään, että olisin kuitenkin kuunnellut ja ymmärtänyt heitä vielä vähän enemmän. Lapsuudessani me kävimme mummoloissa todella usein. Meidän perheellä oli sellainen hassu rytmi, jossa kuukauden aikana kävimme yhden viikonlopun molemmissa mummoloissa, yhden jossain serkkulassa ja yhden viikonlopun olimme kotona. Kuitenkin, tuntuu että liian pian, liian ajoissa, heidän seuraansa ei enää ollut tarjolla.

Myös mieheni mummo on ollut minun elämässäni isossa osassa. K-mummostakin ehti tulla paljon ihania muistoja. Vietimmehän mieheni kanssa ensimmäisen yhteisen yömmekin K-mummon luona. Ja mummo olikin asiasta meille aamulla vähän vihainen. Ei siksi, että olin ollut siellä, vaan siksi että ei oltu kerrottu hänelle että olen siellä, kun yöllä sinne menimme. Seuraavalla kerralla sitten kysyimme että saako tulla, ja sai, tottakai, onneksi.

Saatiin mummolasta matkaan pikku projekti

Pidin miehen mummosta heti ja onneksi hänkin piti minusta. Tämän mummon ansiosta opin juomaan kahviakin kun en kehdannut sanoa hänen jo minulle katettua että en kahvia juo. Vaan rokeasti join ja siitäpä se sitten lähti. K-mummon takaovella mieheni myös sanoi minulle ensi kertaa ne kolme tärkeää sanaa!  K-mummo on ollut elämässämme pisimpään mukana menossa. Hän kävi kaikki juhlat juhlimassa kanssamme ja sunnuntaisin hän tarjosi kotonaan päivällisen. Ja voi että hyvää ruokaa tarjosikin. Hän oli tärkeä mummo ja hänellä oli kiintoisat jutut. 
Juuri tänään puhuin anoppini kanssa puhelimessa että K-mummo täyttäisi kolmen vuoden päästä 100 vuotta. Hän oli kyllä ihan supermummo muttei sinne asti kuitenkaan jaksanut. 

Niin, vaikkei minulla enää isovanhempia olekaan niin onneksi lapsillani on, kaikki, ja vähän vielä bonuksiakin.
Tänään tosiaan minulla oli anoppini kanssa jo perinteiseksi muodostunut maratoonipuhelu jossa puhumme lapsista ja aikuisista ja kaikkea siltä väliltä. Voin vain olla onnellinen siitä millainen anoppi minulla on, ja samalla millainen mummo lapsilleni. Arvostan häntä suuresti. Arvostan hänen sydäntään ja tekojaan. Olen aina arvostanut, alusta alkaen.
Tänään sain nauttia myös toisen arvostamani naisen, oman äitini, lasteni toisen mummon, seurasta. Mikä mahottoman ihana, jo kymmenen lapsen mummo hänkin on. Vipe on todellakin jo hänen kymmenes lapsenlapsensa ja silti hän jaksaa hänestä innostua vielä ihan yhtä paljon kuin yhdeksästä edellisestäkin. Näillä mummoilla on takataskuissaan lapsille vielä bonus-ukit. Ihanat turvalliset lisäukit joita lapsilla ei ikinä liikaa ole.
Ja sitten on tietysti viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, ne oikeat ukit. 

Toinen on sellainen eräukki jonka kanssa kolutaan mökillä ja tehdään puuveistoksia, paistellaan nuotiolla makkaraa ja saunotaan.
Toinen on rokkiukki jonka luona on soiteltu rumpuja ja muutenkin eletty musiikin ja myös elokuvien maailmassa. 
Molemmilla omanlaisensa mieleenpainuvat muistot lapsille annettavina.

Ja tiedän, tiedän, että kaikkia näitä ihania ihania isovanhempia/vanhempia, me nähdään ihan liian vähän. Tällä hetkellä kun he tässä maailmassa ovat, niin näemme liian vähän. Vaikka juuri nyt olisi se aika kun heitä pitäisi kuunnella ja nähdä, elää heidän kanssaan.
Nyt, juuri kun oma elämäkin on sitä ’ruuhkavuosi’-aikaa niin pitäisi vaan silti jostain löytää aikaa näille ihmisille jotka ovat meille niin kovin tärkeitä. 

Siispä lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja parantaa tapani, lupaan nähdä ja kuulla näitä ihmisiä enemmän,
niin että muistoja jää varastoon säilyttämiseksi asti, sekä minulle että lapsilleni!

(kuvat on tämän päivän mummolareissultamme) Edit: Kuukausi sitten käydyltä kyläilyltä.

*****

Bonuksena pari kuvaa Vipestä joka oli kovin innoissaan uusista kumppareistaan, jopa niin että sisälläkin oli kiva leikkiä ne jalassa♥