Ne kaikki ihmiset -vielä se palapeli rakentuu-

Ihan liian vähän.
Ihan liian vähän kerkeää nähdä ihmisiä, ystäviä, sukua. Rakkaita.
On ollut tämä aihe aika pinnalla viime aikoina sekä itsellä että monella muulla joiden kanssa olen jutellut..

Kaveri kyselee kahvitteluaikaa, emme saa sovitettua kalentereihimme. Ystävä pyytelee konserttiin, töiden vuoksi tulisi ihan liian tiukka aikataulu, ei jak-sa. Itsenäisyyspäivän vastaanotto kaveriporukalla, emmie piäse. Kavereiden kanssa mietitään yhteisiä pikkujouluja, ei kyllä kerkeä ennen joulua, katsellaan sitten tammikuussa. Aikuisviikonloppu ystävien kanssa toisessa kaupungissa, ei vielä, vasta muutaman viikon päästä. Sisko kysyy nähdäänkö iskän luona, en tiedä, ei taideta keritä, ehkä. (tosin, sen laitan kerkiämään!) Suvun perinteinen pikkujouluruokailu siirretään tammikuulle. 
Siskontyttöjen kanssa kun sovitaan tapaamisaikaa niin on jo ennakkona ajatus että keretäänköhän ennen joulua..
..ja- niin- edelleen.

Tylsää. Mutta niin se vaan on että arki ei anna periksi ihan niin tiiviille kanssakäymiselle kuin haluaisi.
Työ, lapset, koti. Koti työ lapset. Harrastukset, joulu, työ koti, lapset.. aaargh.
Ja usein kun tulee se hetki, ettei ole mitään nuista, niin joskus sitä haluaa vain olla. Möhöttää ja löhöttää. Heittää aivot narikkaan. Ilman töitä, lapsia ja mitään. Ihan yksin -tai kaksin. 

Välillä se ahdistaa mutta useimmin kyllä tajuaa että tämä on  v a i n   v a i h e. 
Tilanne ’onneksi’ on suht-sama muillakin, ja siksi uskonkin että kyllähän he siellä odottelevat. Ainakin minä odottelen heitä, teitä, rakkaat ystävät. 
Vielä meillä on aikaa matkustaa Budapestiin ja lähteä Metallican konserttiin ja saunoa mökillä aamuun asti. Juhlia pikkujouluja pidemmän kaavan mukaan ja heittäytyä virran vietäväksi. Karata vaikka kylpylään ja jättää arki taakse.
Siihen asti jos tyydytään niihin pieniin, usein lyhyiiin mutta tärkeisiin hetkiin, puheluihin, viesteihin, facebuukkailuihin, viinittelyihin kahvitteluihin. 
Me tiedetään kyllä että sydämessä ollaan. Jotkut jopa päivittäin mielessä.

Mutta, en tarkoita että pitäisi kuitenkaan elää sitku-elämää. vaan tarkoitan sitä että tietysti kaikkia näitä budapestejä pitää myös pidellä jo nyt, pikkuhiljaa. Varastaa se hetki jostain. Kyllä se on mahdollista. Pikkuhiljaa.

Ihan on älyttömän kuuloinen teksti, mutta tältä nyt vaan tuntui kun on ihan liian monta ’Ei onnistu’-lausetta kuulunut omasta suustani viime aikoina. 
Ihan liian monta.

Love you my friends♥
Minna/lts