Nukutuksen ihanuus.

Tuota takanani olevaa metsämiestä nukutin tänään tunnin.
Alkoi olemaan jo aikamoinen ahdistus päällä, vaikka tajusinkin itse tehneeni virheen ja mentyä vähän liian aikaisessa vaiheessa ylipäänsä nukuttamaan. Siinä nukuttaessa on niin jännä tämä ihmisen tunne ja ajatuksenjuoksu. Ensin sitä on niin tyyni ja rauhallinen. Ei välitä siitä että pikkunen siinä vähän telmii ja naureskelee. Koittaa vaan olla rauhassa eikä lähde mukaan touhuun. Sitten tajuaa että hei, tämä ei ole enää normikaavan mukaista vaan se nyt telmii ja naureskelee hiukkasen enemmän ja naurukin on ilkeän kuuloista. Siis äidin korvaan. Sitten alkaa olemaan epätoivo, eiiiiih, se ei nukahda ja mulla olis se miljoona asiaa tehtävänä, JUST tänään! Sitten tulee jo ärtymyskin, varsinkin kun ajattelee niitä miljoonia tehtäviä, tulee sanottua jo hieman kovemmin sille pikkuselle että nyt se pää sinne tyynyyyn! Ei auta, se vaan nousee, epätoivo, ärtymys, ole rauhallinen, kyllä se kohta nukahtaa, raivo, epätoivo. Kehittelin jo mielessäni tekstiviestin miehelle jossa kerron että iltanukutus on tänä iltana muuten iskän juttu. Eikä se nuku vieläkään. Epätoivo.
Aargh, pysy nyt siellä, pää tyynyyn. 
Pää tyynyyn.
Pää tyynyyn. Aargh.
Sitten.
Lapsen hengitys alkaa rauhoittumaan, hei se ei ole noussut enää pystyyn, eikä se naurakaan enää. Sen silmät lupsahtelee, nyt vaan ihan hiljaa ja rauhallinen hengitys itsellekin. Voi ei, nenä vuotaa, en kyllä niistä, enkä ainakaan niiskauta. Antaa valua. Ihan hiljaa. Yks kaks kol.
Se nukkuuuu, se nukkuu. Awww se nukkuu.
Sitten.
Voi miten söpö, kaunis, rakas ja ihana se onkaan. Toista ei vain meinannut nukuttaa, miten hienosti hän unen sieltä sitten kuitenkin haki.
On se kyllä kaunis. 
Olisin kai minä täällä voinut kauemminkin olla, ehkä mä sittenkin nukutan tuon pikkusen ihanan palleron illallakin kun se on kuitenkin ainoa hetki illalla kun nähdään. On se kyllä ihana ja söpö. Mä nukutin sut kultani, sori ne kaikki ärjymiset. Olet rakas♥ 

Nuku hyvin♥

(onneksi näitä on äärimmäisen harvoin)