Tässä alkaa olemaan vuosi täynnä tätä blogin kirjoittelua, vähän reilun kuukauden päästä. Uskomatonta!

Siitä johtuen eilen illalla tuli mieleeni että miksikäs minulla ylipäänsä on tämä blogi.. Pohdiskelin sitten että ei kai siihen kummaista syytä tarvita jos siitä tulee itselle hyvä mieli. Muistan kuinka jännää tämä oli aloittaa viime toukokuussa, tuntui ihan tyhmältäkin, miksi minä nyt tälläistä. Otin itselleni koelukijat ihanista rakkaista tyttölöistäni (kiitos Kapu ja Kummitus♥ ja muistaakseni Jättimyskin olit jo alkutaipaleella mukana) ja he kovasti kehuivat ja kehoittivat jatkamaan. 

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut kirjoittaa kirjan tai novellin. Olen aloittanutkin sellaisen satamiljoonaa kertaa, ja lopettanut yhtä monta kertaa. Kirjoittaminen vain on mun juttu. Kuten äidinkieli yleensäkin. Olen koko nuoruuteni kirjoittanut päiväkirjaa, ollut kirjeenvaihdossa monen tyypin kanssa sekä lukenut. Kaikki nämä johtuu tai aiheuttaa kirjoituksen himoni myös tänne. 

Löysin kuitenkin pohtiessani myös kolme oikeaa syytä miksi minä juuri blogia kirjoitan. Ja ne tulee tässä:

1. Minun pääni pursuaa.
Minusta tuntuu että vaikka periaatteessa minulla on ihan normaali elämä normaaleine juttuineen niin ehkä minulla kuitenkin on tämä meno välillä keskivertoa kummallisempaa. Hahaha, hienosti selitetty. Hmmm.. mutta kuitenkin, minun vain on saatava purkaa päätäni ja siellä asustavaa tapahtumien määrää. Vaikka puran kaiken päivittäin miehelle, ja usein myös ystäville, äidille, anopille, työkavereille jne. niin silti sinne vielä vaan jää tavaraa. 
Ne on hyvä jakaa tänne. Tai siis minusta hyvä, en tiedä teistä lukijoista, hihihi.. 

(Minusta muuten olisi ihan todella kiva jos minun ystävät ja muut tutut myös pitäisivät blogia, olisi aivan ihana lukea ihmisten kuulumisia oikein kunnolla. Kun tavattaessa ei kuitenkaan muista/kerkeä kaikkea läpi käymään. Rakastankin lukea facebook-päivityksiä ihmisten touhuista. Pistäkääs hei ihmiset blogia pystyyn!)

2. Valokuvat! 
Tämä ei suinkaan olekaan se vähäisin syy. Me molemmat mieheni kanssa rakastamme valokuvausta ja johonkin niitä kuvia on kiva julkaistakin. Facebookkiin voisin periaatteessa laittaa enemmänkin mutten sitten kuitenkaan halua sitä kuvilla täyttää. Periaatteessa tätä voisikin kutsua valokuvablogiksi koska en osaa edes kuvitella että kirjoittaisin blogin ilman kuvaa. Tuntuisi ihan kummalliselta. Se harmi tänne laittamissani kuvissa on, että haluan ihan sen verran rajoittaa yksityisyyttä etten suoranaisesti naamakuvia laita, siispä usein parhaimmat kuvat saattaa jäädä julkaisematta minnekään- jääden toki ilahduttamaan omaan käyttöön.

(Voi kunpa ihmiset tajuaisivat valokuvan arvon. Miettikääpä vaikka lapsia, kun joku on ottanut heistä kuvan, he haluavat heti nähdä sen ja he tuntevat suuren ilon nähdessään kuvan. He tietävät että heitä kuvataan siksi että heistä välitetään! Että arvostetaan heidän toimiaan ja halutaan saada heistä muisto. Ihan sama koskee aikuisiakin.. Eikö niin! Kävimme myös vasta sukulaisten luona kuulemassa heidän Afrikan matkastaan ja kylläpäs me saimme paljon enemmän irti heidän ihanasta reissustaan kun heillä oli näyttää kuvia juttujen lisäksi. Joten naps naps vaan ne kamerat käyttöön sieltä kaappien perukoilta! Ja katsokaas myös se Ylen Voimauttava valokuvaus-sarja.)

3. Onni.
Tulen onnelliseksi tehdessäni blogia. Olen myös elämässäni, voisin sanoa, äärettömän onnellinen. Välillä jopa mietin että miten ihmeessä minun elämäni voikin olla niin onnellista, mutta ehkä se vaan on paljon omasta asenteesta kiinni. Että kuinka vähään/paljoon on tyytyväinen ja kuinka pienistä puroista se onni koostuu. Haluan myös jakaa tätä onnea eteenpäin. Jos edes yksi tämän blogin lukija tulee onnelliseksi tätä luettuaan tai saa jonkun vinkin siihen miten omassa elämässä tapahtuu jotain kivaa, niin olen onnistunut. Haluan jakaa hyvää mieltä ja onnea.

Ne on mun ’syyt’ ja siksi jatkan. 

Mutta nyt on pohdiskelut pohdiskeltu, lähden tästä kasvisosekeiton soseutukseen ja sitten kiiruhdan pienimmän ja vanhimman lapseni kanssa teatteriharkkoihin miehen lähtiessä pelaamaan sulista kaverinsa kanssa ja keskimmäisen lapsenkin ollessa kaverinsa seurassa. Että sellaista tiistai-iltaa tänne, entäs sinne?