Istuin tänään nojatuolissa kahvia juoden ja katsellen kun pieni vauvani (?) leikki autoilla olkkarin pöytää vasten. Pienenä isona.
Ilman vaippaa, body auki roikkuen.
Ihanasti höpöttäen, prmm-prmm-nöön-nöön.
Tyytyväisenä.

Samalla kuuntelin kun mieheni teki yläkerrassa saunaamme uusia lauteita.
Porakonetta, hiomista, laulua. (rakastan mieheni laulamista)

Kuulin myös pientä puheenmuminaa lastenhuoneesta jossa tyttöni katseli poikaystävänsä kanssa telkkaria pimeässä. (kuhertelivat siis)

Samaan aikaan ovi kävi ja poikani tuli kaverinsa luota kotiin.
Jonne hän meni suoraan koulusta sillä ehdolla että tulee kotiin ruoalle.
No, tulihan se, jotain 40 minuuttia myöhässä kun matka vaan oli niin pitkä. Kuulemma melkein juoksi tai ainakin käveli tosi nopeasti, oikein näytti minulle sen tyylinsäkin. Syynä ei ainakaan ollut se että hän lähti pikkusen myöhässä, hih hih.
(tuommoset todellakin enemmän naurattaa minua kuin suututtaa, koska hei, kukas voisi lähteä kaverinsa luota suosiolla? Aikuisenakaan, en minä ainakaan! Viimeksi eilen jumituin illalla juttelemaan ystävieni kanssa pidemmäksi ja aina vaan pidemmäksi ajaksi syysiltaan, vaikka olisi pitänyt jo lähteä imettämään ja nukuttamaan PikkuV:tä, mutta hei, YSTÄVIEN seura! Onneksi lapsenikin on ymmärtänyt elämän olennaisen asian. Ystävien tärkeyden! Joten myöhästykööt vaan  ruoalta sillointällöin..)

Niin, sillä hetkellä tuossa nojatuolissa, takana oli myös hyvä ruoka, mukava puhelu ystävän kanssa, tekstailua toisen ystävän kanssa, sekä muutenkin mukavia päivän puuhailuja, edessä myös viikonloppu mukanaan mielenkiintoisia suunnitelmia, tajusin, taas kerran, kuinka onnellinen olen.
Kuinka hyvin asiani ovat.
Ja tarkoitan että olen onnellinen ihan näistä normaaleista arkisista asioista. Tietysti höystettynä pienillä hypyillä erikoisuuksia siellä täällä, sopivasti. 

Kävin sitten kameran kanssa riehumassa ja ottamassa jokaisesta edellämainitusta ihmisestä kuvan touhuissaan, muistoksi tästä onnentajuamisenhetkestä.

Että muistaisin sen aina,

olla onnellinen siitä mitä jo on.