Täytän tänä vuonna 40 ja olen luonnollisesti pohtinut ikääntymistä sekä yksin että ystävien kanssa. Minulla ei ole minkäänlaista ikäkriisiä, ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan. Paitsi kerran, silloin kun täytin 29. Minä koen ikääntymisen positiivisena asiana. Kokemuksia on kertynyt ja viisautta tullut lisää, tulee koko ajan. Siis sellaista elämän viisautta.
Iän myötä rentoutuu ja tulee rauha. Tajuaa elämästä asioita joita nuorempana ei osannut edes ajatella. Asiat mitä tapahtuu, tuntuvat aina vaan aidoimmilta ja paremmilta. Jokainen erityinen kokemus iskee sydämeen asti. Tietynlainen stressi siitä mitä pitäisi/täytyisi/kuuluisi tehdä, jää pois. Oppii itsestään, mitä haluaa ja mitä kannattaa. Ei tunne enää huonoa omaatuntoa siitä jos ei ehdi jonnekin. Jos haluaa vain lekotella kotona niin ei tarvitse lähteä vaikka joku muu haluaisi.
Tuntee myös ihmisiä paremmin. Tietää ketkä heistä on niitä joiden takia kannattaa nähdä vaivaa. Ne jotka ovat kanssasi yhtä aidoisti kuin sinä olet heidän kanssaan. Koska kenenkään ei kannata antaa itsestään enempää kuin mitä saa takaisin. Ja toki niin että välillä toinen antaa ja toinen ottaa, ja sitten taas toisinpäin. Tarpeiden mukaan. Ne ihmiset, joiden vuoksi olisi valmis tekemään mitä vaan ja joista tietää että se on toisinpäin sama. Heidät haluaa pitää tiukasti lähellään.
Iän mukana tulee olemukseen myös tietynlaista arvokkuutta, toisille enemmän, toisille vähemmän, sekä auktoriteettia. Innolla olen siis hyppäämässä viidennelle kymmenennelle vuosikymmenelle, vaikka se noin kirjoitettuna ihan älyttömän hurjalta kuulostaakin.
Mutta sitten, vaikka miten rauhoittuu ja saa auktoriteettia, ei pitäisi j u m a h t a a ! Pitäisi muistaa elää, ja kokea. Pitäisi kuitenkin astua sieltä mukavuusalueelta pois ja siten rakentaa itselleen lisää niitä mukavuusalueita, elämänsä loppuun asti. Eilen kirjoitin siitä miten paljon lapset tuovat elämään sisältöä ja jo viikon aikana heidän kanssaan kerkeää tekemään vaikka mitä, niin ei saisi lapsista huolimatta unohtaa itseään. Pitää muistaa että ainut tapa millä täällä elämässä pärjää, on se että täällä ylipäänsä elää.
Pitäisi kerätä uusia kokemuksia eikä pelätä elämistä. Elämään kuuluu onnistumisia ja epäonnistumisia. Aina ei voi onnistua mutta ei voi myöskään onnistua jos ei yritä. Hulluttelu ja höpsöttely pitää nuorena. Aikuisuus tuo velvoitteita, ja ne pitää hoitaa, mutta se ei estä elämistä. Elämää ei pidä ottaa liian vakavasti.
Kuten eräs stand up-koomikko hienosti vertasi, kun jollain pyöräilijällä oli ollut sen sata heijastinta ympäri kehoa, turvaliivit päällään ja sen lisäksi vielä valoja otsalla, pyörän edessä, takana ja vieläpä renkaissakin, että ei se ole enää elämän rakastamista, vaan se on kuoleman pelkoa.
Itse ainakin ajattelen niin että parhaat, tai ainakin huippu vuodet ovat vielä tulossa. Tässä kun saadaan lapset vielä vanhemmaksi, alkaa auvoiset ajat kun me aletaan miehen kanssa toteuttamaan unelmiamme. Kuten tuossa välissä, ennen iltatähteä, meillä olikin jo vähän sellaista aikaa. Onneksi meillä on myös sellaiset lastenhoitajaverkostot että saadaan toteuttaa niitä osin jo nyt. Meidän elämän suunnittelu ei lopu koskaan, tai vasta sitten kun on ihan pakko. Loppuun asti on suunnitelmia ja elämää ja kokemista. Uuden ja vanhan kokemista.
Suurin pointtini tällä postauksella on se, että ikä ei estä elämästä. Voi matkustaa tuntemattomaan, kuulla uutta musiikkia. Voi juoda shampanjaa aamulla ja viiniä auringonnousuun asti. Voi nakuilla nakurannalla (done that..) ja hypätä benjin. Voi viedä lapsenlapsen Eiffel-torniin tai ehkä jopa kuuhun,ei voi ikinä tietää.
Rajoja ei ole, ei ainakaan sellaista rajaa että olisi muka liian vanha.
Eletään siis, eikä jumahdeta odottamaan. Koska mitä odottaisi jos ei elämistä?
Minna/lts
ps. Tänä vuonna alan vielä kolmosella, ja takoituksenani on tehdä siitä vuodesta ainutlaatuinen. Toivon vuoteeni paljon ystäviä, hulluttelua ja kokemuksia♥
