3.5.2014 kahevi

Paluu lapsuuden suunnistuspoluille

Kävimme eilen illalla valokuvauslenkillä Vuorilammella/Kolmisopella. Siellä menee polkuja ja teitä vähän joka paikkaan joten varmasti hyvin löytyy itselleen sopiva matka. Sain hyvän vinkin tästä paikasta kahdelta työkaverilta. En ollut muistanutkaan miten hienoja maisemia ja alueita tuolta löytyy vaikka ihan vastahan 25 vuotta sitten siellä koulun kanssa suunnisteltiin sekä tehtiin luontoretkiä. Olihan tuolla paikat muuttuneet mutta tunnistin ne kyllä vieläkin.

Jylhät on maisemat ja pitihän siellä käydä vähän kiipeilemässäkin,
voisinkin kiipeillä tuolla vaikka kuinka monta tuntia. On se niin jännää.

Kallioilla kukkuloilla.

Niin on hieno paikka että päätettiin lähteä kesemmällä paistelemaan makkaraa sieltä löytyvälle laavulle lammen rannalla ja ehkä jopa viemme joitain kesävieraitammekin sinne nautiskelemaa luonnon rauhasta.

Vipen suosikiksi muodostui pitkospuut joita pitkin olisi pitänyt kävellä koko ajan, ja mielellään yksin..
Yhdistelmänä vähintään mielenkiintoinen.
Siitä muistutuksena onkin tällä hetkellä rupi huulessa ja poskessa..

Aivan mahtava ja luonnonkaunis paikka. En ikinä voi liikaa korostaa sitä kuinka paljon mieli lepää luonnossa.
Kuinka pieninkin stressinpoikanen häviää.

Kuinka siellä tuntee itsensä jälleen lapseksi.
Ne tuoksut ja tunteet. Ne kukkulat.

Kun aurinko paistelee puiden lomasta, kaunista, kaunista.
Rentouttavaa.

Loppukevennyksenä JOUTSENPARI!

I did it. Pääsin ihan muutaman metrin päästä joutsenista. Vihdoinkin.
Joutsenet tajusi melko pian että nyt on joku hullu rannalla ruikuttamassa. He juttelivat vähän aikaa keskenään, vaak vaak. Ja lähtivät hiljalleen lipumaan minusta kauemmas.
Mutta. Minä näin ne läheltä, sain niistä kuvia, sain ihastella niitä ja kuulla niiden äänen. Olenhan toki nähnyt joutsenia ennenkin, useinkin, ja vieläkin lähempää mutta jotain oli nyt vaan vielä enemmän. Valokuvaus on tuonut tähänkin asiaan enemmän sisältöä. Taisi nytkin kyynel tulla silmään kun ihastelin tämän kauniin parin menoa.