Teenkö tarpeeksi?
Mietin päässäni, osallistuessani johonkin projektiin, olenko siihen tarpeeksi hyvä ja kannattava.
Olen ollut työpaikassani kohta 17 vuotta ja silti mietin vieläkin usein että teenkö tarpeeksi. Olenko varmasti riittävän hyvä. Olen vastuutehtävässä ja mietin siitäkin huolimatta että teenhän varmasti tarpeeksi. Enhän jätä mitään puolitiehen. Kiireessä varmasti jätän, mutta enhän tietentahtoen, enhän.
Kotona on tiettävästi miljoona kotiaskaretta ja niiden lisäksi vielä lasten jutut ja ne kaikki teen. Ja silti kun sohvalle pötkähtää vähän lepäilemään, tulee mieleen että hei hei, olenkos nyt tehnyt tarpeeksi. Olisiko vielä jotain mitä tekisin ensin, pomppaan ylös ja ehkä teen, ehkä kuitenkin jään lepäämään. Hetkeksi.
Lasten kanssa, äitinä. Melkein koko ajan on joku lapsistani juttelemassa tai leikkimässä kanssani. Olen mukana, mutta apua, kuuntelenko sittenkään tarkalla korvalla kaikkea ja keskitynkö leikin lomassa kuitenkin liikaa lehteen enkä siihen appelsiinipippurisuolakahvikupposeen ja mutakakkasuklaajäätelökakkuun. En kai sentään.
Miehen kanssa, vaimona. Jutellaan monista asioista samalla kun hoidetaan kotihommia ja lapsia ja ja ja ja, toisin sanoen välillä huudetaan, koska muuten ei kuule sen kaiken metakan keskeltä. Välillä huudetaan väärinymmärryksistä. Välillä halitaan, liian vähän. Välillä ollaan ihan hiljaa, yhdessä, nautiskellaan rauhasta. Sanonko silti tarpeeksi, olenhan läsnä. En kai vaan n a l k u t a liikaa. Enpä.
Harrastuksessani on monia innokkaita naisia. Ilman heitä ei harrastusporukkani pyörisi. Itse lapsien ja epäsäännöllisen arjen kanssa keikkuessani ajattelen usein että olenko ansainnut tämän paikan siinä porukassa. Mietin että onko panostukseni tarpeeksi. Ei ole tällä hetkellä, sen tiedän, mutta annanhan tarpeeksi arvostusta heille joilla on.
Ystävänä. Ihanat jutteluhetket ja kahvittelut. Puhelut ja viestittelyt. Puhutaanhan tarpeeksi, annanhan tiedon että toinen tietää miten tärkeä ystävä minulle on. Eihän se vaan jää epäselväksi. Kun lähden ystävän luota kotia kohti, tuntuu aina siltä että olisi niin kiva kääntyä takaisin ja puhua lisää. Kestetäänkö me tällä annoksella seuraavaan kohtaamiseen. Joskus, tosi usein, se aika välissä saattaa kuitenkin olla pitkä. Asui se ystävä kaukana tai lähellä, meinaa se ruma sana nimeltä aika rynniä väliimme.
Pidänkö tarpeeksi yhteyttä äitiin, isiin, siskoon, kälyyn, kummilapseenn, serkkuun, anoppiin ja appiukkoon. Täteihin ja setiin ainakin liian vähän. Voi kun ihan liian vähän. Taas ruma sana aika.
Harrastanko tarpeeksi hyväntekeväisyyttä. Annan ropon sinne tänne. Pistän tekstareita konserttien aikaan. Ystävän kanssa jaettu kummilapsi Kolumbiassa jäi pakon edessä historiaan. Voisin varmasti tehdä enemmän.
Vaikka minua nimenomaan erikseen pyydetään johonkin projektiin, on minulla tunne että onko pyytäjä nyt aivan varma. Loppuun asti mietitty juttu. Entäs jos vien joltain vielä paremmalta paikan.
Olenko minä riittävä?
Tiedän kyllä sen vastauksen kaikkiin noihin mutta silti mietin. Ne vaan täyttää joskus mieleni.
Olen pääluonteeltani erakko enkä oikeastaan taida small talkkia. Tykkään hautautua tietyn väliajoin kotiin ja käpertyä viltin alle televisiota tuijottamaan. Sielläpä sitten ajattelen että voikunolisikivavaikkaollajonkunkanssajossain – vaikka oikeasti on oikein hyvä olla siinä.
Pääsemmekö tässä siis päätelmään että olen todella pahasti kaksijakoinen luonne. En tiedä itsekään mitä haluan, tai osaan.
Mutta eikös me kaikki vähän olla,
kaksijakoisia,
Minna/lts