Vanhassa vara parempi…eiku onko!?

Tiedättehän tunteen kun vaihtaa vihdoin jonkun epäkelpon asian uuteen ja tajuaa tyhmyytensä koska ihmettelee että miksi ei ole tehnyt sitä aiemmin?

Kuten meillä kahvinkeitin, se reistaili monen vuoden ajan. Ei ole yks tai kaks kertaa kun ollaan vieraiden kanssa naureskeltu kun kukaan ei ’osaa’ kaataa kannulla kahvia läikyttelemättä. Sanoin aina että ’Haha, siinä on taktiikka.’ Ja siinä oli! Mutta miksi ihmeessä sitä taktiikkaa käytettiin monta vuotta hankkimatta ehjää, taktiikonta konetta? Nyt, kun meillä on uusi ihana (se uusin rakkauteni kohde) keltainen Moccamaster, niin voin vain sanoa että kyllä näen kaiken uusin silmin. 

Tai kun minulla todettiin se anemia. Kovasti lääkärille vakuuttelin että ei ole kyllä oireita, ei ole. Terve olen kuin possu ja olen voinut toooodella hyvin ja elinvoimaisesti. Kunnes aloin napsimaan rautatabletteja ja tajusin minkälaista on oikeasti olla elinvoimainen ja terve! Olo on päivä päivältä energisempi ja iloisempi. Sydämen kohdalle ei ole koskenut enää ollenkaan enkä ole hengästynyt kaikista kiireimmänkään keskellä. Ja niin vaan siihen huonoon olotilaan oli tottunut ja sitä ei osannut lähteä korjaamaan. Onneksi on säännölliset terveystarkastukset työpaikalla.

Mites sitten tuo mies? Meidän läheisille on tapahtunut vuosien varrella paljonkin eroja, ja joka kerta kun kuulee sellaisen uutisen, se pysäyttää, totaalisesti. On surullinen toisten puolesta ja jos taas ero on heille hyvä asia niin sitten on surullinen itsensä puolesta. Koska menetetään mekin siinä aina jotain. Muutamat erot on kolahtanut ihan sydämen juureen asti ja tarvitsisi melkein itsekin terapiaa siitä selvityäkseen. 

Usein kun ystävä on eronnut ja hänen kanssaan asiasta jutellaan, on sanat usein jotain sellaista että on löytänyt itsensä uudestaan ja on onnellisempi nyt. Että on tajunnut että oltiin yhdessä tavan vuoksi ja että elämä maistuu paljon paremmalta. No, tähän 21 vuotta saman miehen kanssa yhdessä olleeseen naiseen, joka tahtoo vieläpä olla melkoinen pohdiskelija, tämä iskeytyy sillälailla että sitä aina miettii että mikäköhän se meidän suhteen laita on.

Ollaanko me yhdessä tavan vuoksi, koska ollaan aina oltu? Olisinko onnellisempi yksin? Olisikos mies? Ollaanko yhdessä pelkästään lasten vuoksi? Rakastetaanko edes toisiamme? Ollaanko ainakaan rakastuneita? Senkin tiedän että meidän monelta ystävältä ja läheiseltä menisi maa jalkojen alta ja usko rakkauteen jos me erottaisiin. Siis ihan oikeasti, yhtään sen kummemmin itseämme ylistämättä. Siinä vaan on semmonen juttu. 

No, tavan vuoksi ollaan kyllä varmasti välillä ja onhan meillä ollut myös kertoja kun lapset nimenomaan on saaneet meidät pysymään yhdessä. Meillä on turvallista olla toistemme kanssa ja rakkaus on meille tietyllä tavalla itsestäänselvyys. Välillä ollaan tylsiä ja välillä riidellään. Mutta sen lisäksi meillä on niin paljon muuta. 

Me ollaan jotain ihan muuta. Sen tiedän etten olisi onnellinen ilman miestäni, olisin orpo ja onneton. Haluan jakaa elämäni hänen kanssaan. Haluan kertoa hänelle pienet ja suuret asiat. Haluan kokea hänen kanssaan vielä monta ennenkokematonta asiaa ja haluan että tiedän hänen olevan aina minun turvanani. Tilanteessa kuin tilanteessa. Haluan jakaa arkeni ja juhlani hänen kanssaan ja haluan että just hän on siinä vieressä kun saavutan jotain. Haluan myös olla hänen tukenaan ja iloita hänen menestyksestään. Monta joulukinkkua toivon mukaan vielä yhdessä paistamme. Ja maistamme.

Lopputulema minun tapauksessani on siis tämä:
-Kahvinkeittimen ; vaihdan.
-Anemian; jätän.
-Miehen; pidän, ehdottomasti.

Näillä mietteillä onkin hyvä lähteä kohti huomista treffipäivää, 
sen voimin kestetäänkin taas muutama myrsky ja tyrsky ;)
Minna/lts