Viime päivät

Kai se totta on että kroppa ottaa omansa. Pakkolevolle nytkin pisti. Aika rankka syksy ja mieletön univelka on nyt ilmeisesti kuitattu?

Koko viikon olen nimittäin nukkunut, levännyt ja pötkötellyt. Television ohjelmat ovat tulleet kovin tutuksi, emmerdalet uudet päivät jutan ihmedieetit, ja leffoja on mennyt monta, niin pikkuVipen kanssa päivällä kuin myös miehen kanssa illalla. Tapaamisia on peruttu (tai onneksi vain siirretty) ja taksvärkkisuunnitelmatkin pistetty uusiksi. Olen lukenut,leikkinyt, neulonut, tylsistynytkin. Kuumeseenkin tottuu silleen jännästi ettei se sama kuume tunnu enää niin pahalta kuin alkuun ja alkaa jo tuntea että voisi jotain tehdäkin. Sitten kun tekee niin heikotus käy hyvin nopeaan. Eikun takasin sinne sohvan perukoille, äääää.

Mutta, siinä sivussa, kuitenkin on onneksi mies. joka iltavuorostaan huolimatta on saanut hoideltua arjen asioista ja jouluvalmisteluita eteenpäin. Meillä on joulukuusi, poika suoritti kendossa ensimmäisen tason, Vipe on päässyt kotoa iltaisin edes vähäksi aikaa pois, isin apuriksi, ja jääkaapissa on ruokaa sekä koti on puhdas. Siitä saa toki kiittää myös teiniä joka taksvärkkinään siivosi ja käytti myös pikkuveikkaa ulkona.

Ja toinen mutta. Nyt, tänään, alkaa oikeasti tuntua siltä että elämä voittaa. Ja sen lisäksi että olotila alkaa kohentua, tai ehkä juuri siksi, meidän pitkään odotetut yövieraat kaukaa merien takaa uskaltautuvat saapumaan meille, tähän kamalaan tautipesään. Jipii, jihuu ja kolminkertainen eläköönhuuto!

Kyllä, tästä joulu alkaa!
Viikonloppuna sen ehkä muutenkin huomaa kun on sen miljoona asiaa hoidettavana, joten nyt voimia keräämään ja vieraita odottelemaan, 
vielä viimeiset levot, sitten alkaa hulina -odotettu, ihana, rakas hulina-
Minna/lts